Tiedän kaiken, minkä tarpeelliseksi katson yli-ihmispankkiiri Björn Wahlroosin randilaisesta ajattelusta. Hänen elämästään ja todellisuudestaan sen sijaan en tiedä kuin satunnaisia ulkoisia yksityiskohtia, jotka enemmän herättävät kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Jotain vikaa on tiedonvälityksessä, kun newyorkilaisen mustan teiniäidin elämä on minulle tutumpaa kuin sen suomalaisen, jolla julkisuudesta päätellen on maassamme eniten yksilöllistä vaikutusvaltaa.

Syy on ilmeinen. Yläluokka osaa suojautua uteliaalta toimittajalta ja dokumentaristilta, jotka enemmän kuin ketkään muut yksittäiset ihmiset vaikuttavat siihen, millaisen kuvan me saamme maailmasta oman välittömän kokemuksemme tuolla puolen.

Alaluokalla ei samaa kykyä ole. Vaikka köyhyyden kaikkien kasvojen tuntemisesta ei voi olla mitään haittaa kenellekään, myös raharuhtinaiden rikkauden kaikkien kasvojen tunteminen olisi vähintäänkin opettavaista. Näkisimme edes, minkä eteen uurastamme. Että minkälaisia herkkuja tarjoillaan niillä pöydillä, joiden murusista alaluokankin tulisi oikean opin mukaan saada osansa.

Köyhyydestä tiedämme kaiken, syrjäytyneet ovat vankasti tiedonvälityksen keskiössä eikä niin pientä marginaalia olekaan, etteikö siitä olisi monta erilaista, mutta yhtäläisen liikuttavaa audiovisuaalista esitystä. Milloin luontodokumentin kaltainen häpeämätön katse suuntautuisi eliittiin?

Varsinkin dokumentilla tosin on sellainen tässä, Wahlroosin tapauksessa hitusen kiusallinen ominaisuus, että se tuppaa tekemään päähenkilöistään ensin kuin tuttuja, ja ennen kuin arvaakaan, sympaattisia. Elämän konkreettisten ehtojen ja ihmisen reaktiotapojen näkeminen yleensä johtaa ymmärtämiseen ja ymmärtäminen vie myötätuntoon, eikä myötätuntoisuudesta ole pitkäkään matka siihen, että tyypistä jo pitää. Niin kuin kaverina.

Ehkä Wahlroosistakin paljastuisi jokin inhimillinen särö, jokin mikä selittäisi takertumisen lapselliseen supersankariajatteluun? Näkyisikö hänessä edes häivähdys ymmärrystä siitä, ettei hän suinkaan ole omin käsin ja yksin koonnut kansainvälisessä vertailussa vähäistä omaisuuttaan, jota täällä köyhät ali-ihmiset silkkaa ilkeyttään ja tyhmyyttään kadehtivat?

Alkaisiko hän sikamaisen ylimielisen fasistin sijasta vaikuttaa kultakalamaljaan vangitulta hailta, joka ymmärrettävästi kaipaa valtameren vapauteen?

Tai sitten katsojaan iskisi koko talousjärjestelmää järisyttävä epäilys: onko tuolla kaikella oikeastikin jotain arvoa? Niin paljon, että sille kannattaa uhrata omakin eikä vain alaistensa elämä?

Matti Ripatti

 Nyt kun Günter Grass on sortunut savijaloiltaan paljastettuaan Waffen-SS-taustansa ja paljastuttuaan antisemitistiseksi - eiku, pol. korrekt. ”arvioituaan runoilijana Iranin ja Israelin vaikutuksen maailmanrauhaan” - tahdon tuoda julki syvän pettymykseni siitä, että nuoruuteni ja kenties koko 60-lukulaisen sukupolven superstar on kutistunut Peltirummun supernovan jälkeen ruskeaksi kääpiöksi. Hänen uusi proosarunonsa on siihen syypää.

Maailmankuvani uudelleenrakentamisessa minua on kuitenkin suuresti auttanut aina valpas saksalainen lehdistö. Gottseidank. Sieltä olen saanut lukea, että runoilijan vapaus on erilainen kuin muiden vapaus. Poliitikot eivät ole ihan vapaita, koska heidän täytyy olla korrekteja. Ja ettei kaikki ole aina, miltä näyttää. Günter Grasskin on vain ihminen eikä Wikipedia. Ei hänkään voi tietää kaikkea, vaikka hän tietääkin melkein kaiken Saksasta ja juutalaisista. Ennen kaikkea hän on runoilija, joka tuntee. Hän on – tai oli – Saksan omatunto. Huono omatunto. Häntä painaa ”kollektiivisen syyllisyyden lyijynraskas mantteli”, polttouhrien muisto siis. Onko hän nyt kokenut taakkansa liian raskaaksi, ja vastapaine purkautuu uhreihin, suuntaan, missä vastus on vähin? Omatuntokysymys, jonka vastaus löytyy mielen hämäriltä alueilta, joissa psykiatreilla riittää työtä.

Grass ei toki kiellä holokaustia, kuten Iranin presidentti tai joku äärikatolinen pappi. Hän on huolissaa Iranin kansasta, jonka hävittämiseen Israelin (nykyisen hallituksen, tarkensi Grass runokritiikin ryöpyttyä) politiikka voi johtaa. No, monet muutkin ovat huolissaan Iranin kansasta.

Lieneekö niin, että Grassia, natseja ja joitain vasemmistoryhmiä yhdistää juutalaisviha ja suuri pelko muhamettilaisia kohtaan? Pelon nimi on Saksan Islamisierung. Vai onko strategiana tuhotuttaa ensin juutalaiset ja huolehtia muista epäarjalaisista sitten myöhemmin? Muutamilla vasemmistolaisillakin on kieli ruskeana, kun he kumartavat itään päin.

Perusrikos vaatii perusteellisen selvityksen, saksalaisen perusteellisen. Aiheesta „(Uus)natsismi ja rikkomukset“ saamme lukea joka päivä joka lehdestä, ja netti on aiheesta turvoksissa. Jokainen Saksan aikakauslehti kirjoitaa jokaisessa numerossaan kansallissosialismista ja toisesta maailmansodasta, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, vuosikymmeniä. Lapset syyllistetään isien rikoksiin kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Viidenteen, kuudenteen... Totta kai jankutus alkaa ottaa päästä, ja vastaiskukin on täynnä ylilyöntejä. Kantapöytäkielellä: kakarat kyrpiintyvät, jos vanhemmat ovat mulkkuja.

Vihelläpä siinä peli poikki ja aloita puhtaalta kentältä. Erotuomari on kuin harpunsoittaja helvetissä.

Saksassa tulee rähinöiden välttämiseksi suurimman osan väestöstä olla juutalaisia. Tällä on vahvat perusteensa lähihistoriassa, ja jonkinlainen varmuuskerroin tulee ehdottomasti liittää EU:n väestönormeihin. Asia on hyvä hyväksyttää myös YK:ssa, vaikkei toimenpiteeellä olekaan kuin symbolimerkitys. Turvallisuusneuvostossa sitä vastaan varmaan äänestää vain Kiina. Venäjän kanta on epävarma. Voiko se arvovallan menetyksen uhallakin luopua vastarannan kiisken roolistaan, osoittaa epäantisemitistisyytensä ja lähentyä länttä vai haluaako se osoittaa, ettei se enää Saksaa pelkää? Venäjällähän on tuskin Saksaan mitään isompaa intressiä paitsi Gerhard Schröder, Putinin jälkeen ei sitäkään.

Muinaisliittolainen idea internationalismista on vaihtunut Venäjälläkin kansalliskiihkoon, solidaarisuus reviiritaistoon. Kansallisvaltion aate säilöttynä oikeistopopulismiin sekä maustettuna uusvapaalla talousajattelulla ja milloin milläkin uskonnolla on kova sana koko maailmassa. Johtaja johtaa ja rahvas seuraa, vaikka pakolla. Polku on sama kuin 30-luvun Saksan kohti fasismia kulkema. Silmukkaa kiristetään pienin nykäyksin, hengittäminen käy vaikeaksi ja lakkaa lopulta kokonaan.

Jorma Huusko Vappuna 2012

 Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen, tuo liike-elämän etuja väsymättömästi vartioiva rakkikoira, peräsi Helsingin Sanomien kolumnissaan bisneksen puolustajia. Kuka poliitikko uskaltaisi Britannian David Cameronin tavoin nousta kansalaisia vastaan ison rahan puolesta? Ei Apunen tietenkään asiaa noin muotoillut, mutta näkökulmavaihdoksella hänen sanomansa voi näinkin ymmärtää. Samaan tapaanhan Apusella itselläänkin on tapana hahmotella ns. vastapuoli oman mielensä mukaiseksi.

Apusta rassaa ylenmääräinen puhe ahneudesta ja sen sellaisista ikävistä asioista, jotka täysin aiheetta yhdistetään liike-elämään. Närkästyksessään hän sitten sujuvasti omaksuu uikuttavan uhrin roolin, mikä noin arrogantille kirjoittajalle sopii huomattavan huonosti. Liikemiehiä kiusataan, hyi! Tyhmä kansa ja täystomppelit toimittajat eivät tajua, että pohjaton ahneus – sori vaan kaima, ahneudesta nyt vain on pakko puhua – tuottaa hyvää kaikille.

Herroille ei siis riitä, että he saavat aineellista hyvää enemmän kuin kukaan tarvitsee tai enemmän kuin kenellekään on hyväksi. Heille ei riitä, että poliitikot vaikka taittuvat kaksinkerroin takaperin heitä mielistelläkseen.

Mitä he sitten vielä haluavat? He haluavat, että heitä ja heidän valtaansa myös rakastettaisiin, ei vain alistuttaisi sille. Se on ymmärrettävää. Varmasti Stalinkin halusi rakkautta alamaisiltaan.

Mutta miksi me sitten emme rakasta isoa bisnestä? Olisikohan sillä jotain tekemistä myös suurliikemiesten itsensä ja Björn Wahlroosin kaltaisten kapitaali-ideologien hyytävän omahyväisten lausuntojen kanssa?

Kyllähän sitä voisi rakastaa ihmiskasvoista markkinataloutta, mutta kun sieltä markkinoilta tuimasti tuijottavat vain Stora Enson Jouko Karvisen kaltaiset kovanaamat. Tai vaikkapa energiayhtiöiden johtajien kaltaiset ketkut, jotka vetävät bonuksia kuin kokainisti kokaiinia täysin riippumatta siitä, miten bisnes sujuu ja mikä on heidän osuutensa siinä sujumisessa.

Joten kaimani voisi lopettaa kitisemisensä ja nähdä sen vaikutusvallan, joka hänen hyvillä veljillään jo on. Eikö siinä muka ole tarpeeksi?

Matti Ripatti

Olisikohan aivan mahtavaa olla upporikas? Siis sellainen joka asuisi mielettömässä kartanossa palvelusväen keskellä, ei tekisi koskaan ruokaa, ei siivoaisi, ei nyppisi kukkapenkkiä, ei katsastaisi autoa eikä edes ajaisi sitä. Kävelisi ovista sisään ja ulos aina niin, että joku muu pitäisi ovea auki. Ei kävisi koskaan marketissa ruokaostoksilla ja valitsisi vaatteensa Diorin muotinäytöksistä poiketessaan Pariisin-kaupunkiasunnollaan.

Aloin miettiä rikkaana olemista, kun taannoin luin lehdestä Kimi Räikkösen lahjoittaneen viisi tuhatta euroa Niinistön vaalikampanjaan. Totesin summan olevan melko vähäisen: johan Räikkönen laittaa tuollaisen rahan menemään yhdessä baari-illassa. Voi kuinka hölmö olinkaan! Minulle viiden tonnin baari-ilta olisi käsittämätöntä luksusta, Räikkösen porukoissa yksi samppanjapullo maksaa useampia kymmeniä tuhansia euroja. Mahdotonta ymmärtää keskinkertaisilla keskiluokkaisilla aivoilla.

Joskus nuorempana lohduttauduin ajatuksella, että superrikkaat ovat todennäköisesti onnettomia, vailla suuntaa ja päämäärää harhailevia, psyykenlääkkeiden suurkuluttajia. Mutta nyt isona tiedän, että näin ei ole. Vai tunnetko yhtäkään multimiljonääriä, joka olisi luopunut omaisuudestaan ja mennyt päivätöihin vaikka lukion opettajaksi? En minäkään. Siitä olenkin päätellyt, että miljonäärillä on sittenkin hauskempaa kuin keskituloisella valtion virkamiehellä.

Mutta mitä sitä sitten niillä miljoonillaan tekisi? Kävin taannoin aiheeseen liittyvää Facebook-keskustelua erään tuttavan tuttavan kanssa, ja hänellä oli selvät sävelet. Miljoonaomaisuuden kohdalle sattuessa hän remontoisi ensi töikseen Porin teatterin. Itselleni ei tullut mitään jaloa mieleen. Ajattelin vain merenrantahuvilaa Monacossa ja muutaman sadan neliön kattohuoneistoa Eirassa. Itselleni tietenkin. Ja kun nämä pakolliset menot olisi hoidettu, voisin harkita jotain hyväntekeväisyyskohdetta. Ehkä lahjoittaisin muutaman tonnin Haaviston vaalikampanjaan ja antaisin alati persaukisille ystävilleni ja sukulaisilleni kymppitonnin tai pari.

Loput laittaisin pankkitilille korkoa kasvamaan ja yrittäisin unohtaa koko asian. En jaksaisi tyhjänpäiväistä lätinää muiden rikkaiden kanssa, ympärillä pyörivät liepeilijät raastaisivat hermojani, jatkuva matkustelu kävisi voimille, ostaminen on epäkiinnostavaa ja sijoittamisesta en ymmärrä mitään.

Jos ei olisi pakko nousta ylös aamulla, makaisin sängyssä joka päivä puolille päiville. Jos töitä ei olisi pakko tehdä, en tekisi mitään. Mutta jos ihminen makaa kuukausitolkulla mitään tekemättä, lienee elämä melko ikävää. Mikä pakottaa multimiljonäärin ylös aamuisin? Kun tämän tiedän, voin vielä kerran harkita miljonääriksi ryhtymistä. Siihen saakka jatkan vanhaa rataa.

Nyt kun presidentiltä on kiitettävästi riisuttu käytännön valtaa, on alettu pontevasti vaatia valtion nimelliseltä päähenkilöltä arvojohtajuutta. Ensisilmäykseltä vaatimus vaikuttaa perustellulta ja hyvältä, joskin myös hengeltään monarkistiselta ellei peräti tsaristiselta. Kautta vuosisatojenhan näillä main on totuttu hakemaan kuninkaalta tai tsaarilta turvaa keskijohdon mielivaltaa vastaan.

Heikko arvojohtajuus on tuomittu presidentti Halosen suurimmaksi virheeksikin, joskin aivan kamala parku on noussut melkein aina, kun hän on lausahtanut jotain arvopohjaista. Ja perussuomalaisten suosio puolestaan osittain kumpuaa juuri vahvasta johtajuudesta, jota Kim Soini-Timo harjoittaa. Näyttäisi siltä, että kansa – missä se sitten luuraakaan – odottaa voimakasta johtajaa.

Kansa voi vallan hyvin olla väärässä, ja tässä asiassa se mielestäni on traagisen väärinkäsityksen vallassa. Se, mitä nyt todella kaipaamme, on todellista demokratiaa ja vallan laskeutumista mahdollisimman alas hierarkian portaikossa. Ei ylivertaisia yksilöitä, jotka yksinvaltiaan ottein johdattavat kansakunnan sinne, minne sattuvat haluamaan.

Sotaväessä ja mahdollisesti liike-elämässä tarvitaan kovia komentelijoita, mutta autoritaarisuus ei voi olla kaiken inhimillisen toimeliaisuuden ihannemalli.

Komentaminen voi olla näennäisesti tehokasta, ja pieninä pyrähdyksinä oikeastikin nopea tapa saada asioita aikaan. Pitemmän ajan kuluessa tehokkuus kuitenkin osoittautuu näköharhaksi: viesti ylhäältä alas kulkee vikkelästi, mutta toisensuuntainen liikenne onkin jo ratkaisevasti hitaampaa. Eikä kansakuntaa sen enempää kuin Nokiaakaan voi johtaa pelkillä käskyillä vailla kommunikaatiota. Tai voi tietysti, mutta siitä ei hyvää seuraa.

Presidentin tulisi olla korkeintaan puhtaasti seremoniallinen hahmo, jos presidenttiyttä noin ylipäätään tarvitaan. Niin paljon valtaa kuin valtaoikeuksiaan täysimääräisesti hyödyntävällä presidentillä on, on liikaa yhdelle ihmiselle, ihmisistä parhaimmallekin. Samalla tavalla aivan liikaa rappeuttavaa ja todellisuudentajua heikentävää yksilövaltaa on kyllä liike-elämässäkin, joten poliitikot eivät ainoina ole vaaravyöhykkeellä. Mikä ei tietenkään tee vaarasta vähäisempää, päinvastoin.

Vahvaa johtajaa tai edes arvojohtajaa kaipailevat voisivat tehdä ajatuskokeen: entä jos sitä valtaa käyttää ihminen, jonka maailmankatsomus ja arvot ovat toiset kuin omani? Kansa läpitunkemattomassa viisaudessaan voi hyvin valita toisenlaisen johtajan kuin minä yksilöllisessä idiotismissani toivoisin. Eivätkä viisaimmatkaan johtajat välttämättä ole viisaita kaikessa. EU-kahleiden löysääminen voi minusta olla loistava idea, avioerojen kieltäminen ei niinkään.

Matti Ripatti

Minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa raskaana olemisesta. Se oli järisyttävän rasittavaa alusta loppuun molemmilla kerroilla. Alkuraskaudesta oli koko ajan huono olo. Lihoin ensimmäisen kuuden raskausviikon aikana lähes kymmenen kiloa. Viikolla 12 ostin ensimmäiset mammahousut ja viikolla 20 näytin siltä, että olen viimeisilläni. Molemmilla kerroilla lihoin yhteensä yli 30 kiloa ja synnytyssairaalassa näytin ryhävalaalta.

Neuvolantädit kilvan kauhistelivat valtavankokoista mahaani. Yksikin neuvoja huudahti kerran järkyttyneenä, kuinka kukaan voi lihoa viisi kiloa kahdessa viikossa. Mitä siihenkin olisi voinut sanoa? Pyysin vain anteeksi ja tunsin, kuinka häpeä lävisti valtavan ruhoni.

Olin outo, lihava, väsynyt ja turhautunut. Yöt juoksin vessassa ja päivät torkuin sohvalla. Ensimmäinen raskaus oli kaksi viikkoa yliaikainen, mikä neuvolan tädistä tietenkin oli minun vikani. Hän käski lenkkeillä, kiipeillä portaita, saunoa. Mitä vaan, että synnytys käynnistyisi eikä se tietenkään käynnistynyt. Lopulta synnytin lasta yli kaksi vuorokautta eikä se silti syntynyt. Keisarinleikkaukseen päätyi koko projekti ja jollain lailla sekin oli minun vikani. Ensin en osannut olla kauniisti raskaana enkä lopulta osannut edes synnyttää.

Naisten lehdissä raskaana olevat kaunottaret kukoistavat ja hehkuvat, nauttivat raskaudestaan. Ihana, seesteinen raskaus päätyy luonnolliseen alatiesynnytykseen, josta äiti toipuu parissa päivässä ja raskauskilot lähtevät muutamassa kuukaudessa ihan itsestään.

Synnytysvalmennuksessa näin videon, jossa sievästi raskaana oleva nainen tulee tyynen rauhallisena sairaalaan. Ojentautuu sängylle, kuuntelee kiltisti kätilön ohjeet, ponnistaa pari kertaa ja lapsi saapuu maailmaan. Äiti on väsynyt, mutta onnellinen ja koko perhe voi hyvin. Miten helvetissä se tehdään?

Kun minä menin toista kertaa synnyttämään, olin kuin mikäkin raivotautinen riiviö. Haistatin vitut anestesialääkärille, kätilölle, muutamalle kätilöopiskelijalle ja tietenkin puolisolleni, joka katseli raivoamistani huuli pyöreänä. Kätilö yritti laittaa kanyyliä käteeni ainakin kuusi kertaa, mutta ei onnistunut, koska revin ja riuhdoin niin että veri lensi pitkin synnytyssalin seiniä. Miehen piti poistua hetkeksi vessaan, ettei olisi pyörtynyt. Kätilö sanoi, etten saisi vielä ponnistaa ja minä huusin, että helppo sun on siinä sanoa saatana! Tuu itte tähän makaamaan. Synnytyksen jälkeen kiersin koko Kätilöopiston sairaalan ja pyysin anteeksi kaikilta. Myös vahtimestareilta ja keittiöhenkilökunnalta. Varmuuden vuoksi.

En minä silti kadu. Päinvastoin. Olen onnellinen ja ylpeä lapsistani ja usein ihmettelen, miten tällainen urpo on voinut saattaa maailmaan kaksi niin kaunista ja täydellistä ihmistä. Raskaudet ja synnytykset olisivat vain voineet olla siedettävämpiä, jos olisin tajunnut, että on olemassa naisia, jotka vihaavat raskaana olemista. Ja että luonnollinen alatiesynnytys ei onnistu kaikilta eikä silläkään ole loppuelämän kannalta mitään merkitystä.

Susanna Ahonen

 Kun olin nuori kirjallisuudenopiskelija, en tiennyt mitään parempaa kuin ironia. Erityistä herkkua oli itseironia, vaikken siihen itse tietenkään kyennyt. Thomas Mann, James Joyce, John Barth, Italo Calvino, Jorge Luis Borges – kaikki kirjalliset sankarini olivat paitsi mielikuvituksen, myös ironian suurmestareita.

Siksi ei pelkästään ärsytä, vaan tuntuu perin juurin väärältä, että ironiasta on näköjään tullut ruma sana. Yhtäällä nuoret taiteilijat julistavat epäironisuuttaan ja sen uskollista seuralaista, suoraa ja vilpitöntä puhetta asioista niiden oikeilla nimillä. Toisaalla taas poliitikot, joiden nimiä ei tule turhaan lausua, piiloutuvat ironiaksi ja sarkasmiksi kutsumiensa retoristen keinojen taakse.

Ikään kuin ironia olisi vain tapa olla olematta mitään mieltä, pelkkä mielipiteen ele, vaikka minun mielestäni se on nimenomaan voimallinen tapa olla jotain mieltä. Se, että tarkoitetaan jotain muuta kuin ääneen lausutaan, ei tarkoita, että varsinaisen tarkoituksen havaitsemisen pitäisi olla vaikeaa tai mahdotonta, kuten niiden poliitikkojen, joiden nimiä ei tule turhaan lausua, tapauksessa.

Ironia pakottaa vastaanottajansa muuhunkin kuin passiiviseen vastaanottoon. Se on teko. Se vaatii pinnanalaisen merkityksen ymmärtämistä, ja sen tähden itsestään vie näkemään asiat vähintään kahdesta eri näkökulmasta – vaikka toinen niistä olisikin se, jota sekä puhuja että kuuntelija oikeampana pitävät.

Ironian luomassa kaksoisvalaistuksessa hengittää huumori. Ja se taas on suuri suhteellisuudentajun synnyttäjä. Ironinen fanaatikko on mahdottomuus. Niinpä ne poliitikot, joiden nimeä ei tule turhaan lausua, ovat vain jompaa kumpaa, ja vain he itse tietävät kumpaa.

Sanan ironia varsinainen merkitys on väärinkäytössä muuttunut hiukan samansorttisesti kuin on käynyt myytille. Myyttihän ei alun perin tarkoittanut mitään valheellista tai virheellistä käsitystä asioista, vaan oikeastaan päinvastaista: arkipäiväistä todellisuutta syvempää totuutta, tietoa asioiden pohjimmaisesta tolasta ja olemassaolon alkuajoista. Sikäli kuin tiedämme myytteihin myös todella uskottiin syntyaikoinaan ja paljon myöhemminkin.

Myyttejä ei tosin sanottu myyteiksi, sillä sehän on käsite, joka voi syntyä vain myyttisen ajattelun ulkopuolella, jälkikäteen. Mistä seuraa, että oman aikamme todelliset myytit ovat meille tuntemattomia. Siis myytteinä. Meidän mielestämme ne ovat kiistämättömiä tosiasioita, todellisuuden peruspremissejä, ja vasta tulevaisuudessa ne voidaan tunnistaa vain myyttisiksi kertomuksiksi.

Siinä on mielestäni jotakin syvästi ironista.

Matti Ripatti

 Presidenttiehdokkaiksi ovat ilmoittautuneet muiden muassa Sauli Niinistö sekä Paavot Lipponen ja Väyrynen. Kun poikia oikein tarkasti katsoo, niin eihän niissä oikeastaan ole mitään eroa. Joku voi tehdä jossain vaiheessa irtioton ja vastata toimittajan neljättäsadatta kertaa esittämään Nato-kysymykseen ”Jyrkkä ehkä”, mikä median pyynnöstä järkyttää muutaman kansanedustajan tunteita sen verran, että toimittajat voivat kutsua tapahtumia kohuksi. Mutta siinäpä se.

Äijät ovat kuin tupu, hupu ja lupu, puhetta tulee jokseenkin keskeytymättä ja yksi voi vallan hyvin jatkaa siitä, mihin toinen lopetti. Eikä puhujanvaihdosta edes huomaa. Ei ainakaan puheen sisällöstä.

Miksi siis järjestää kalliit vaalit, miksei valittaisi kolmikko huutoäänestyksellä tai poikkeuslailla presidentti-trioksi? Säästyisi aikaa, rahaa, hermoja ja YLE:n ohjelma-aikaa. Muun muassa.

On hyvä, että presidentin on tapana luopua puolueen jäsenkirjasta. Presidentit voisivat lopultakin myöntää, että välillä ajatukset menevät niin sekaisin, että aamulla pitää kilauttaa kaverille ja kysyä, mitä mieltä tuli illalla oltua. Ja miltä sekin nyt näyttäisi, jos presidentillisessä kukkakimpussa huomiosta kilpailisivat ruusu, ruiskukka ja apila. Ei miltään ja jos, niin pahalta.

Populaarikulttuuri vetoaa kansaan ja kiehtova mahdollisuus olisikin jakaa presidenttien roolit Disneyn kolmen pienen porsaan mukaan. Valitettavasti Veli Pontevan paikasta tulisi kuitenkin liian kova kaplakka ja kädenvääntö ja konsensus häiriintyisi, kun kaikki paavot ja sauli haluaisivat olla järkeviä tiilitalon rakentajia.

Vaikka tosiasiassa maailma on sellaisella mallilla, että hilpeille muusikoille on huomattavasti enemmän tilausta kuin kieltäymystä saarnaaville kurttuotsille. Tunnetusti on olemassa tilanteita, joissa rypistely on joka tapauksessa auttamattomasti myöhässä.

Presidenttikolmikon luontevin ja kätevin tapa järjestäytyä on ilman muuta oraakkelisoituminen presidentinlinnaan. Presidenteiksi julistamisensa jälkeen paavot ja sauli vetäytyvät linnaan luostarimaisiin oloihin ja alkavat vastata kansan kysymyksiin suorassa tv-lähetyksessä, jota voi seurata myös internetissä.

Yksi oraakkelipresidenteistä puhuu totta, toinen valehtelee ja kolmas tekee jompaakumpaa. Eikä kukaan tietenkään tiedä, kuka on kukin. Eikä sillä ole väliäkään, niin lähellä toisiaan oraakkelien vastaukset ovat.

Maippi Tapanainen

Täällä jännittyneenä seuraan metallimiesten lakkomeininkiä ja ihan täpöllä hengessä mukana. En tosin tiedä, millaisista summista ja ehdoista puhutaan eivätkä ne minua niin kiinnostakaan. Eniten itseäni kiinnostava seikka on lakkoilu noin niin kuin fiiliksen rakentajana: tässä sitä nyt tehdään jotain rajua eikä suostuta mihinkään murusiin, perkele. Herrat nostavat optiotuloja ja osinkoja ja mitä niitä nyt onkaan. Satoja tuhansia euroja vuodessa nettoavat ja meille kehtaavat tarjota jotain senttejä. Ei käy, me ei suostuta! Ja lakkokansa hurraa.

Niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden lempikeppihevosia on naisten surkea asema Euroopan ulkopuolella, ja aivan erityisesti islamilaisessa maailmassa. Asia pompahtaa vieteriukon tavoin esiin aina, kun uutisissa kerrotaan väkivallasta, johon jollakin tavalla on sekaantunut joku maahanmuuttaja. Selitykseksi tarjotaan maahanmuuttajien kulttuuria, jossa naisten alistaminen kuuluu asiaan. Ongelman vakavuutta korostetaan väittämällä, että valtaväestön miesten harjoittama perheväkivalta on tyystin eri juttu kuin se, mitä kutsutaan kunniaväkivallaksi.

Kulttuuri tai laajemmin sivilisaatio käsitteenä on ääriongelmainen asia. Analyysia kaihtavalle massamedialle se ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. Siksi on surullista, että niin kutsutun kansan ja, pahoin pelkään, päättäjienkin käsitykset eri kulttuureista pohjautuvat puolisulateltuihin uutisiin.

Voi hyvinkin olla totta, että useampaa muslimivaimoa pahoinpidellään ja että heidän on suomalaisia kohtalonsisariaan vaikeampi suojautua siltä, mutta miksi se olisi tekijän kannalta jotain ratkaisevasti vakavampaa kuin länsimaiseen kulttuuriin lukeutuvien kristittyjen läheisiinsä suuntaama väkivalta? Millä perustavaa laatua olevalla tavalla niin sanottu kunniaväkivalta eroaa supisuomalaisesta vaimon hakkaamisesta?

Tässä erottelussa vedotaan ennen kaikkea kulttuuriin. Lähtökohtana on usko, että muslimikulttuurin olennainen osa on yleisen miesvaltaisuuden lisäksi miehen oikeus, ellei peräti velvollisuus puolustaa sukunsa kunniaa vaikka tappamalla.

Suomi tosin komeilee väkivaltatilastoissa länsimaiden kärkisijoilla ja miehen kunnia on suomalaisillekin tuttu käsite, eikä ole aivan tavatonta, että mies varjelee sitä nyrkein, puukoin ja pyssyin. Sanomalehtien pikku-uutisista voisi päätellä, että esimerkiksi suomalaisiin häätapoihin kuuluu se, että sulhanen kännissä tappaa jonkun, usein morsiamensa.

Koska tästä huolimatta lienee mahdotonta ajatella, että suomalainen kulttuuri sinänsä yllyttäisi väkivaltaan, teot ymmärretään harhautuneiden yksilöiden poikkeukselliseksi toiminnaksi.

Eli kun suomalainen mies tai nainen lyö puolisoaan, hän poikkeaa kulttuurinsa arvoista. Mutta kun muslimi tekee samoin, hän vain noudattaa niitä.

Kulttuurilla selittämisellä on varmasti useimmiten hyvät tarkoitusperät. Eikä tietysti olekaan mitään syytä väheksyä kulttuurin vaikutusta ajatteluumme ja toimintaamme, mutta useinkin vieraista kulttuureista puhutaan kuin ennen roduista, myös samassa, empatiaksi jalostuneenakin tunkkaisessa rasismin hengessä. Minkä nuo parat itselleen voivat, tuollaisen takapajuisen kulttuurin kasvatteja kun ovat?

Niinpä kun muslimi tuomitaan vaimonsa murhaamisesta, samalla tuomiolle joutuu hänen kulttuurinsa, joka on yleiselle mielipiteelle pelkästään raskauttava asianhaara. Asian kääntöpuoli on sitten se, että saman kulttuurikilven taakse voi myös suojautua – väärintekijän henkilökohtainen vastuullisuus kutistuu, kun hän itsekin voi sanoa vain noudattaneensa perinteitään. Samalla saatetaan itse asiassa vahvistaa juuri niitä ilmiöitä, joita yritetään juuria, sillä samastamalla väkivalta ja kulttuuri väkivallasta tehdään osa kulttuuri-identiteettiä.

On kuitenkin tosiasioiden vastaista väittää, että joihinkin kulttuureihin olisi sisäänrakennettuna enemmän väkivaltaisuutta kuin joihinkin toisiin. No, poikkeuksena ehkä yhdysvaltalainen, populaarikulttuurissa kukoistava väkivaltakultti – joka ulkoapäin katsoen hyvin riittäisi leimaamaan koko niin sanotun länsimaailman barbaarien temmellyskentäksi.

Kun tietoa puuttuu, on helppoa vain tehdä yleistyksiä eikä kysyä sellaisia peruskysymyksiä kuin että mikä sitä kulttuuria nyt oikein on? Missä nämä sivilisaatioiden kamppailun rintamalinjat oikeasti kulkevatkaan?

Luulen, että itsekin löytäisin yhteistä kulttuuripohjaa helpommin vaikkapa bangladeshilaisen dokumentaristin kuin Björn Wahlroosin kanssa.

Matti Ripatti

ps kirjoitus on aiemmin julkaistu vain hitusen toisessa asussa Ydin-lehdessä vuonna 2005

Täällä ulkomaassa ihmiset ovat kovia kyläilemään ja tuomaan lahjoja. Kukkapuskaa, viinipulloa, suklaata ja lapsille leluja. Ainakin yksi edellä mainitusta on pakko viedä, parhaassa tapauksessa kaikki. Mukavaahan se on, mutta niin kovin vierasta porilaiselle.

Kun porilainen miettii kyläilemään lähtöä, hän soittaa ensin tarkistuspuhelun. ”Ette te varmaa koton ol ehtoosti?” Jos tuttu sanoo olevansa, porilainen varmistaa silti.”Teil taitaa ol jo jottai viarait tulos?” Tuttu ymmärtää vihjeen ja pyytää soittajaa illalla käymään. ”No, kai mää sit voi tul, mut emmää kavva ol. Iha sillai yhtäkkii vaa poikkee.”

Jos kyseessä on harvinaislaatuinen vierailu, porilainen saattaa viedä kahvipaketin. ”Mää ny tämmöse toi. Ei se mittää ol, ei edes Presidenttii, iha vaa jottai tommost. Ette te varmaa tämmöst juakkaa?” Lopulta porilaista jo hävettää koko kahvipaketti. ”Kui mää ny tommost lainka toinkaa? Ei se mittää häävii ol. Josses tykkää, ni heit menemää.”

Ainaisen häpeän vuoksi porilainen meneekin mieluiten kyläilemään ilman mitään noloja lahjoja ja hoitaa vierailun nopeasti pois alta.

Kun porilainen saapuu kyläpaikkaan, isäntä tulee vastaan ja kehottaa vierasta peremmälle. Isäntä meinaa ruveta kahvinkeittopuuhiin, mutta moiset aikeet porilainen torppaa äkkiä. ”Ei ny mun takiani tartte kahvii keittää. Mää täst iha just jo lähdenki, yhtäkkii vaa poikkeemas.”  

Moni lujatahtoisempi isäntä vaatii kuitenkin saada keittää kahvit ja porilainen myöntyy pitkin hampain. ”No kyl mää pualkuppii voi sit ottaa seuraks. Mut älä mittää kastamist ala kaivelee.”

Voitte siis kuvitella, kuinka omituista on elää porilaisena Keski-Euroopassa. Täällä kun kutsuu vieraita kylään, ilolla ja kovalla riemulla tulevat ja kovin kiittelevät kutsusta. Saapuvat kukkineen, viinipulloineen ja herkkuineen. Halailevat ja suukottelevat koko isäntäväen läpi ja istuvat alas sillä mielellä, että tässä nyt ollaan ainakin kuusi tuntia, jos ei kauemminkin.

Vieraiden kestitseminen saattaa silti olla helppoa, etenkin kokeneemmille. Mutta oma kyläily aiheuttaa usein hämmennystä. Sen takia kirjoitin ohjeet porilaiselle kyläilijälle:

Jos jotain juomaa tai ruokaa tarjotaan, se otetaan ilolla vastaan. Ruokaa santsataan ja kehutaan kokkia. Kahviakin juodaan ihan vapautuneesti ja jos ollaan yökylässä, ei tarvitse kaivaa omia lakanoita kassista.

Ohjeista huolimatta tiedän, että porilainen ei vähällä opi. Jossain siellä sielun sopukoissa kaikuu loputon jankutus:”Ettei must ny vaa olis vaivaa, ettei must ny vaa olis vaivaa, ettei must ny vaa olis vaivaa...”

Susanna Ahonen lähti Porista vuonna 1992, mutta Pori ei lähde koskaan Susanna Ahosesta.

Ennakkoluulo on parempi kuin ei mitään käsitystä. Virheellisenäkin se osoittaa, että luulijalla on sentään jonkinlainen suhde luulonsa kohteeseen. Että asia on vieraudestaan huolimatta jollakin tavalla olemassa luulijan todellisuudessa.

Sitten vain pitäisi kyetä erottelemaan toisistaan ennakkoluulonsa ja ne asiat, jotka todella tietää. Se ei taida onnistua muuten kuin toisten ihmisten avulla. Ne toiset voivat aivan yhtä hyvin olla ystäviä tai tuntemattomia tai peräti vihamiehiä, ja myös ihmisiä, jotka kohtaa vain välillisesti jonkun teoksensa (ihan sama minkälaisen; kirja, nettisivusto, elokuva, installaatio, laulu, mikä tahansa käy) kautta. Ei ole parempaa todellisuuskuvan tarkistajaa kuin toiset ihmiset.

Nykyaika – ja jos tämä olisi radioesitelmä, tässä kohdassa jymisisivät kohtalokkaat taiko-rummut – tarjoaa loistavat mahdollisuudet yhtä lailla ennakkoluulojen purkamiseen kuin niiden vahvistamiseenkin. Kaikki tämä nettielämä ja sosiaaliset mediat, mikä maailmojen avaruus ja mikä sulkeutunut salaseuraisuus!

Marshall McLuhanilla oli jo 1960-luvulla aina vain todemmalta tuntuva näkemys, että mediateknologian innovaatiot aina uutuudessaan palauttavat jotain vanhaa, uudenlaisessa muodossa vain.

Internet ja sosiaalinen media ovat paraatiesimerkkejä siitä. Sekä kehityksen syvästä paradoksaalisuudesta. Väline, joka voisi tuoda koko ihmiskunnan yhteen ja hävittää kaikki keinotekoiset rajat valtioiden ja kansakuntien välistä, voikin luoda uudestaan heimoyhteiskunnan ja entistä enemmän rajoja. Nyt ne heimot vain rakentuvat jonkin muun kuin sukulaisuuden varaan.

Jos yhdistävä tekijä on harrastus tai vaikka musiikinlaji, heimoutuminen voi olla loistava juttu. Kun harrastustaan häpeilevä huomaa, ettei olekaan ihan friikki ja että saksalaisen freejazzin ystäviä on tällä pallolla kaikkiaan oikeastaan... no, melkein paljon.

Jos yhdistävä tekijä on poliittinen tai uskonnollinen vakaumus ja käsitys todellisuudesta, ollaankin jo vaarallisemmassa maisemassa. Jos minä ja minun facebook-kaverit kaikki jaetaan pikkupiirteitä myöten sama usko, kuka meistä toimii yhteisen todellisuuskuvamme tarkistajana?

Erityisen ikäväksi tilanne muuttuu, jos heimomme jaettu identiteetti rakentuu vahvasti erottelevaan vastakkainasetteluun muun maailman kanssa. Siihen, että me ja vain me tiedämme asioiden oikean laidan, ja muut ovat joko väärässä tai pahoja. En nyt tässä ajattele pelkästään Perussuomalaiset rekisteröidyn puolueen rasistisiipeä, vaikka se omasta suvaitsevaiston heimonäkökulmastani luontevimmin tarjoutuukin esimerkiksi henkisestä sisäsiittoisuudesta. Kyllä tämä todellisuuskuvan vääristymisen vaara uhkaa meitä kaikkia, jotka samaistumme ”meihin”, keihin tahansa meihin erotukseksi noista muista.

Ehkä kannattaisi varmuuden vuoksi olettaa, että kaikki mitä varmana pitää, saattaakin osoittautua ennakkoluuloksi. Etenkin ne varmuudet, joilla mielessään luokittelee toisheimoisia.

Matti Ripatti

 Vaihdoimme mielipiteitä kasvissyönnistä työkaverini, eettisesti valveutuneen nuoren miehen kanssa. Puolihuolimattomasti heitin, että samaa värähtelyähän tässä kaikki ollaan. Viittasin luonnontieteissä yleisesti totena pidettyyn atomitason värähtelyyn, mutta työtoverini ilmeestä saatoin päätellä tipahtaneeni hänen silmissään esoteeristen new age -hörhöjen luokkaan.

 Asetuin suosiolla oudokiksi, mutta jäin miettimään, miksi usko ihmisen ylivertaisuudesta muihin luontokappaleisiin nähden elää niin voimakkaana.

 Kun 1980-luvulla opiskelin käyttäytymistieteitä, eläinten ajattelusta tai tunteista ei puhuttu sanaakaan. Sittemmin tieto ja ymmärrys eläinten kyvyistä ovat lisääntyneet huimasti. Varis ei pelkästään osaa käyttää työkaluja, vaan vielä opettaa niiden käytön poikasilleenkin. Alkeellisimmatkin tohvelieläimet ja amebat kykenevät vuorovaikutukseen.

Mutta myös kasveista tiedetään monia asioita, joita vielä muutama vuosikymmen sitten ei osattu kuvitellakaan. Akasia, jota kirahvi puraisee, ei pelkästään muutu itse myrkylliseksi, vaan varoittaapa vielä kavereitaankin tekemään samoin. Kirvojen uhriksi joutunut kasvi hälyttää leppäkertut paikalle. Yksi Helsingin yliopiston huippuyksiköistä on keskittynyt kasvien kommunikaation tutkimiseen.

 Eettiset kasvissyöjät vetoavat siihen, että on olemassa ylempiä ja alempia elämänmuotoja. Alemmilta puuttuu tietoisuus, joten niitä voi hyödyntää kuten parhaaksi kokee.

 Elävän olennon kyky havaita ja kommunikoida eivät kuitenkaan ole riippuvaisia silmistä, korvista tai keskushermostosta. Elävien olentojen jakaminen kasveihin ja eläimiin on täysin ihmisen työtä. Jaon perusteet ovat mielivaltaiset, ja on todennäköistä, että jokin toinen luontokappale tekisi luokittelun täysin toisin perustein. Jopa dna:n tasolla erojen tekeminen elävän kesken on vaikeaa – ihmisen geenistö kun ei paljoakaan poikkea hiivan vastaavasta.

 Me elävät olennot olemme tuomittuja syömään toisiamme, siitä ei pääse mihinkään. Sika tai sipuli ravintona ei sinällään ole toistansa eettisempi valinta. Luontokappaleiden huono kohtelu on epäeettistä ja tuomittavaa, mutta syödyksi – tai vähintäänkin lannoittavaksi tuhkaksi – me päädymme joka tapauksessa jokainen ennen pitkää.

 Kasvissyönti on ihan ok, mutta sen eettisyyteen vetoaminen on hieman hörhöä. Ilmastonmuutoksen torjunta on perusteluna pätevämpi. Siinä on sekin hyvä puoli, ettei se edellytä puhdasoppisuutta.

Maippi Tapanainen

Maailman Kuvalehdessä 7-8 julkaistun jutun raakaversio. 

 Norjan sodanjälkeisen historian suurisuuntaisimman joukkomurhan tekijää Anders Behring Breivikiä on mediassa sanottu muun muassa äärioikeistolaiseksi, äärikristityksi, vapaamuurariksi ja perusnorjalaiseksi. Tähän mennessä ainakin oikeistolaiset, kristityt ja Homma-foorumilla hääräilevät perussuomalaiset ovat jyrkästi kiistäneet, että Breivik kuuluisi samaan joukkoon juuri heidän kanssaan.

Oikeistolaisuus kun ei syvimmiltään tarkoita sellaista äärikonservatismia, joka johtaa väkivaltaan muiden aatesuuntien kannattajia kohtaan. Kristinusko taas tunnetusti on rakkauden, eikä vihan uskonto. Eikä perussuomalaisuuskaan tarkoita kaiken vieraaksi koetun silmitöntä vihaamista. Eräs mielipidekirjoittaja tiivisti asian näpsäkästi sanomalla, että oikeastaan ainoa äärikristitty oli itse Kristus.

Samat ihmiset voivat kuitenkin sujuvasti kutsua islamilla murhiaan perustelevia terroristeja ääri-islamilaisiksi, ikään kuin perimmäinen totuus islaminuskosta olisi halu käännyttää kaikki mahdolliset muslimeiksi ja murhata loput. Samat ihmiset voivat yhtäläisen huolettomasti sälyttää kaikkien suomalaistenkin kommunistien niskaan kaikki Neuvostoliiton, Kiinan, Pohjois-Korean ja punakhmerien Kambodzhan rikokset ihmisyyttä vastaan. Ja kommunistejahan ovat kaikki Wille Rydmanista vasemmalle sijoittuvat.

Perimmäinen totuus uskonnoista ja ideologioista kuitenkin on se, että ne ovat tasan kaikkea sitä, mitä niiden nimiin vannovat ihmiset ovat. ”Varokaa vääriä profeettoja, ja aivan erityisesti varokaa niitä, jotka väittävät pystyvänsä erottamaan oikeat profeetat vääristä.” Uskonnoissa ja aatteissa ei  ole eikä voi olla sellaista totista ydintä, johon myöhemmin sikiäviä harhaluuloja voi verrata. Pyhiä kirjoituksia toki löytyy hyllymetreittäin, mutta hyllykilometreittäin löytyy myös kiistelyä siitä, mitä ne oikein tarkoittavat.

Jos haluatte tietää jotain verenhimosta, lukekaa ihmiset Raamattua. Kuten tunnettua on tai ainakin tulisi olla, niin juutalaisten kuin kristittyjenkin pyhillä kirjoituksilla on perusteltu aivan yhtä karmeita ja vielä paljon karmeampiakin rikoksia kuin nyt Oslossa.

Tässä mielessä meidän kaikkien kädet ovat veressä. Ei ole uskontoa tai ideologiaa, jonka puolesta ei olisi murhattu ja vainottu. Mutta yhtä lailla ei ole uskontoa tai ideologiaa, joka ei olisi kannustanut hyviä ihmisiä arkijärjellä käsittämättömään hyvyyteen. Ei ole puhtaasti pahaa tai puhtaasti hyvää uskontoa tai aatetta.

Uskovaisen ja aatteellisen ainoa mahdollisuus on vain nöyrästi hyväksyä se, että joka korissa on mädät omenansa siinä kuin makeatkin. Ja vielä enemmänkin – uskovaisen ja aatteellisen on hyväksyttävä se, että näin on asianlaita myös muissa uskonnoissa ja aatteissa. Tässä se varsinainen vaikeus sitten piileekin, sillä uskonnot ja aatteet tuppaavat olemaan pikemmin toiset ja toisten ihmisarvonkin poissulkevia kuin hyväksyviä ajattelun ja tunteen systeemejä.

Käyttääkseni tosi raikasta ilmaisua: et voi vain poimia rusinoita pullasta. Kun uskontoon tai aatteeseen sitoutuu, on syötävä koko pitko, vaikka siihen meinaisi tukehtua. Ja ymmärrettävä, että samaa pakkopullaa mutustavat myös ne, jotka mieltää vastustajikseen. Siihen hiipuu fanaattisuus, ja siitä alkaa vuoropuhelun mahdollisuus.

Matti Ripatti

Meidän poika haluaa Legolandiaan ja Disneylandiin. Sinne minne kaikki muutkin Eurooppa-koulun kakarat raahataan ainakin kerran pari lapsuutensa aikana. Mutta kun minä en yhtään tykkää huvipuistoista. Ainakaan näistä täkäläisistä.

Ensimmäinen huvipuistoihin liittyvä ongelma on järjetön melu. Menet mihin tahansa keskieurooppalaiseen huvipuistoon, meteli on korviaraastava. Keskieurooppalainen hauskuus mitataan kuulohermon vaurioitumisen asteella. Normaali kuulo on merkki tylsästä elämästä.

Toiseksi tuo niin kutsuttu huvitus on yleensä hävyttömän hintaista. Ja kolmanneksi: huvipuistot eivät huvita minua. Yhtään. Karusellissa tekee pahaa, vuoristoradassa pelottaa ja kummitusjunassa säihkähtelee. Kaikki kolme tuntemusta ovat minulle vastenmielisiä.

Huvittavaa on silloin kun naurattaa ja mieli tuntuu kevyeltä. Tähän tunnetilaan huvipuisto harvoin kuljettaa. Tosin tunsin kyllä viime kesänä iloa nähdessäni lasteni innostuksen. Siihen kai koko konsepti perustuu. Aikuiset ovat iloisia nähdessään lasten touhotusta ja lapset ilostuvat nähdessään iloisia vanhempia. Mutta tarvitaanko näin yksinkertaiseen asiaan näin monimutkainen kyhäelmä?

Usein ilolle tulee tällä tavoin aika kova hinta. Ensin vanhemmat murehtivat lomabudjetin suuruutta. Rahahuolet synnyttävät riitoja, lomakohteen valinnasta sukeutuu erimielisyyttä. Automatkailu kymmenien tuhansien muiden joukossa on stressaavaa ja aiheuttaa vaaratilanteita. Uudessa kaupungissa suunnistaminen on työlästä ja hermostuttavaa. Tulee riitaa, kun kumppani lukee karttaa väärin. Lapsilla on jano, nälkä, tylsää tai pissahätä. Kun vihdoin huvipuisto saavutetaan, ruuhkat ärsyttävät. Väkimäärä käy voimille. Joka laitteeseen pitää jonottaa ikuisuuden. Ravintolan ruoka on huonoa ja ylihinnoiteltua. Ja kaikki tämä vaiva ja rasitus muutaman lyhyen ilonpilkahduksen takia.

Eikö vastaavaa iloa saa hiukan helpommallakin? Vaikka vesisotimalla omalla takapihalla. Keräämällä ötököitä suurennuslasipurkkiin. Pelaamalla jalkapalloa. Leirinuotiolla lähimetsässä. Grillaamalla ystävien kanssa. Tai vain katselemalla tähtiä yhdessä. Miksi iloon ja mukavaan yhdessäoloon pitää nähdä niin kamalan paljon vaivaa?

Susanna Ahonen

 Ai Weiwei, kiinalainen taiteilija ja toisinajattelija, vapautettiin äskettäin tutkintavankeudesta, sen jälkeen kun hän oli tunnustanut kiertäneensä veroja. Meillä lännessä on yleisesti pidetty veronkiertosyytöstä tekaistuna ja Ai Weiwein tunnustusta pakon alla tehtynä. Onhan mahdotonta ajatella, että taiteilijana tärkeä ja poliittisten mielipiteidensä ilmaisijana merkittävä henkilö olisi oikeasti sortunut mihinkään rikolliseen. Etenkin kun hän on niin sanoakseni meidän, eli demokratian ja vapauden puolella.

Kummallinen on tämä usko puhtaaseen hyvyyteen ja samalla tietenkin myös yhtä puhtaaseen pahuuteen. Kiina ei ole oikeusvaltio, joten syytös voi hyvin olla tekaistu. Toisaalta Ai Weiwei on ihminen, joten aivan yhtä hyvin hän voi ollakin veronkiertäjä. Kysymys kuuluu: tekisikö pieni tai suuri talousrikos Ai Weiweistä huonon taiteilijan ja kelvottoman poliittisen ajattelijan?

Jos hän olisi vain taiteilija, sietäisimme luultavasti paljon enemmän. Veronkierrossa ei tosin ole samanlaista pahuuden glamouria kuin väkivaltaisuudessa, seksuaalisessa holtittomuudessa ja päihderiippuvuuksissa, sekä joidenkin silmissä wahlroosilaisessa ahneudessakin.

Mutta Ai Weiwei on myös vapauksien sankari, meidän maailmamme edustaja vihamielisessä maassa. Siksi hänen tulisi olla täydellinen. Olemalla inhimillisen raadollinen hän turmelisi myös meidän maailmamme maineen.

Siksi olisimme syvästi pettyneitä, jos hän osoittautuisi rikolliseksi. Samalla tavalla kuin olemme syvästi pettyneitä aina, kun joku maahanmuuttaja tekee jotain ikävää – siis sikäli kuin emme lukeudu hommalaisiin, joita sellainen tietysti aina riemastuttaa.

Sen, joka saa osakseen meidän sympatiamme, on syytä olla niiden arvoinen. Hänen on syytä olla virheetön.

Minä olen kyllä valmis sietämään Ai Weiwein veronkierron, eikä se muuta käsitystäni hänen taiteestaan tai poliittisesta toiminnastaan. Veronkierto on hänen yksityisasiansa, toisin kuin hänen taiteensa ja poliittinen ajattelunsa. Hänen merkityksensä maailmalle on hänen töissään ja ajatuksissaan, ei hänen yksityiselämässään. Ja jos joskus osoittautuu, että hänen raha-asioissaan ei ollut mitään hämärää, silläkään ei ole mitään merkitystä – paitsi tietysti todisteena Kiinan valtion rappeutuneisuudesta.

Samaan tapaan minusta on herttaisen yhdentekevää, miten poliittiset päättäjät ja korkeat virkahenkilöt hoitavat mies- ja naissuhteensa. Sen sijaan kaikenlaiset päivänvaloa kestämättömät taloudelliset ja valtapoliittiset puliveivaukset ansaitsevat nollatoleranssin, sillä ne vaikuttavat muidenkin kuin päättäjien itsensä elämään.

Siksi on paljon vaikeampi hyväksyä Vantaan kaupunginjohtajan omituisia vaikkakin ehkä laillisia suhteita ja etuja kuin kiinalaisen taiteilijan mahdollista vilppiä.

Matti Ripatti

Ihanaa, kun maahan vihdoin saatiin rasismikeskustelu. Medialle tarjoutui oiva tilaisuus kasvattaa katsoja- ja lukijamääriä ja sitä myöten mainostuloja. Tiedotusvälineiden kansankiihotussäätimet on käännetty kaakkoon, otsikot sorvataan samasta "toisten rahoilla eläjät" tuomitsevasta skandaalipuusta eikä väki ehdi huomata älyllisen analyysin vajetta, kun se hinkuaa yhä uusia tirkisteleviä kertomuksia rasistisista tilanteista…

Ihanaa, kun tiedostavilla ihmisillä on pitkästä aikaa jotain aivan uutta mitä pöyristellä yhdessä. Tästä voidaan vaatia viranomaisia tilille: Nyt riittää rasismi! Miksei poliisi tee mitään? Miksei hallitus tee mitään? Suomi ei ole oikeasti tällainen! Kunhan vain joku muu olisi tehtäviensä tasalla niin lintukoto ja sen sisäinen kontrolli palautuisivat entiselleen.

Ihanaa, kun ei tarvitse siivota omaa pesää – on niin kiire kauhistella norsunluutornin turvallisista korkeuksista jotakin, joka vaikkapa uusliberalismiin verrattuna on vaikutuksiltaan yhtä pelottava kuin citykarhu. Ja aivan yhtä itsetyytyväisen turvallista on ihanaises' kehtolinnas' keinuskellen ja hommafoorumeiden vihapuheita salaa tai avoimesti kannattaen vaatia, että hallitus ja poliisi ja viranomaiset ja kuka tahansa muu kuin minä itse "auttaa ensin omia vähäosaisia".

Milloin viimeksi olit todistajana rasistisessa tilanteessa? Milloin viimeksi olit puolestasi osallisena tilanteessa, jossa (luterilainen) henkinen joustamattomuus ja tyly tuomitseminen johtivat toisen ihmisen epäihmisarvoiseen kohteluun? Mitä silloin teit? Mitä ajattelit? Asetuitko puolustamaan "omia tai muita vähäväkisiä"?

Milloin viimeksi käänsit katseesi maassa röhnöttävästä rankkitynnyriltä haisevasta pultsarista, muukalaisesta? Milloin suljit korvasi ja vedit suusi tiukaksi viivaksi muiden matkustajien tavoin, kun kulkuvälineeseen nousi levottomia höpöttävä avohoitopotilas, muukalainen? Milloin viimeksi määrittelit kaltaistesi kanssa, miten sinusta poikkeavien – muukalaisten – pitäisi elää?

En minä tietenkään vähättele rasismia enkä kiistä sen vastustamisen tärkeyttä. Mutta voi että minä haaveilen kukkahattutätiarmeijasta, joka Käytöksen kultaista kirjaa ankarasti heiluttaen antaa siitä paikasta "äidin kädestä" jokaiselle – yhteiskuntaluokkaan, ikään, virka-asemaan tai tilanteeseen katsomatta – joka syrjii ketä tahansa muukalaista. Haaveilen lööpeistä, joissa kerrotaan: "Helsinkiläinen bussinkuljettaja odotti, että päin punaisia kulkenut vanha pariskunta ylittää kadun!" tai: "Nuorisojengi avasi oven mamutädille marketissa!". Haaveilen analyyseista ja keskustelusta, joissa Helsingin Itäkeskus ja persut ovat orgaaninen osa muuta maailmaa ja sen kehitystä – vai pitäisikö sanoa: "rappiota"?

Suomalaisten yhdessäelämisen kyky on vanhoihin sivistysvaltioihin verrattuna ikävästi alikehittynyt. Siinä mielessä pahinta mitä Suomelle on tapahtunut on ollut globalisaatio ja rajojen avautuminen: erämaissa turkiseläimiä metsästänyt ja aitanpolun ehtoista emäntää ihaileva kansakunta on törmännyt rajusti ulkomaailmaan, ja yhtäkkiä sen pitäisi osata suvaita itse synnytettyjen muukalaisten lisäksi myös "muita". 

Mutta se on myös parasta mitä Suomelle on tapahtunut. Sillä jos käy niin, että maailmanloppu loppujen lopuksi lykkääntyy, mitä suuresti epäilen, nämä kauan odotetut sosiaalisten taitojen ja suvaitsevaisuuden ankarat synnytyspoltot saattavat tehdä Suomestakin parin kolmen vuosisadan sisällä "vanhan sivistysvaltion", jossa osataan hymyillä muukalaiselle ja kiehauttaa tervetuliaiskahvit muuallakin kuin erätulilla.

Kirsi Kinnunen

 Suomalainen media ei tarvitse sensuuria, siitä pitää toimittajien itsesensuuri huolen. Esimerkiksi silloin, kun pitäisi kirjoittaa asiallisesti laittomiksi luokitelluista huumeista, itsesensuuri iskee keskivertotoimittajaan nopeasti ja varmasti kuin sokkopaarma.

Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että kun muutama päivä sitten YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan, EU:ssa korkeassa asemassa ollut Javier Solana, perulainen kirjailija Mario Vargas Llosa ja kuusitoista muuta fiksuna pidettyä ihmistä julkaisivat raportin, jossa he tiukasti ja perustellusti vaativat niin sanotun huumeidenvastaisen sodan lopettamista, yksikään suomalainen media ei uutisoinut asiaa sanallakaan.

Raportissaan Annan ja kumppanit toteavat, että huumeidenvastainen sota on paitsi hyödytön myös järjetön. Siinä on kuollut ja kuolee jatkuvasti enemmän ihmisiä kuin huumeisiin ikinä – pelkästään Meksikossa uhrien määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa. Huumeiden saatavuuteen tai järjestäytyneen rikollisuuden määrään sodalla sen sijaan ei ole ollut vaikutusta.

Suonensisäisten huumeiden käytön kriminalisointi on tärkein syy piikin kautta tarttuvien tautien, hiv:n ja hepatiittien, leviämiseen. Rappioheroinisti on yhtä sairas kuin rappioalkoholisti, eikä kummankaan rankaisemisesta koidu kenellekään hyötyä. Maassa makaavan potkiminen on joka tapauksessa tyhmää ja rumaa.

Ensitöikseen herraseura kuitenkin laillistaisi marihuanan, sillä heidän mielestään huumesodan uhreja ovat myös kannabiksen viljelijät ja käyttäjät. Maailman vankiloissa viruu miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa kenellekään. Sen sijaan käytön kriminalisointi on tuhonnut heidän elämänsä ja perheensä. Ja tuottanut vielä yhteiskunnalle koko joukon kustannuksia.

Ja aina joku myös hyötyy. Tässä tapauksessa hyödyn keräävät huumekartellit ja -kauppiaat, joiden laajamittaisista bisneksistä ei koidu edes veroeuroja.

Isokenkäisten komissio ei ole liikkeellä yksinään. Niin maailman terveysjärjestö WHO, Euroopan Unioni kuin YK:kin ovat julkaisseet tutkimuksia ja raportteja, joissa on esimerkiksi suositeltu kannabislääkkeiden tutkimukseen panostamista. Jo nyt tiedetään, että on mieletöntä koukuttaa kipupotilaita heroiininsukuisiin opiaatteihin vain siksi, että huomattavasti vähemmän haitalliset kannabistuotteet ovat laittomia.

Annan, Solana ja kumppanit ovat tutkimuksensa lukeneet ja asiansa ymmärtäneet. Mutta miten ymmärrys ja tieto leviää, jos tiedotusvälineet vaikenevat faktoista. Pelätäänkö toimituksissa kenties, että pelkkä huumeista puhuminen ilman asiaankuuluvaa moraalista opetusta ja Ritva Santavuori -vaikutteista laittomuuslauselmakehystystä johtaisi siihen, että kansa pössyttäisi ja piikittäisi itseään päivät pitkät?

Myös raportin laatijat vaikuttavat olevan tietoisia siitä, kuinka tehokas median itsesensuuri huumeiden kohdalla on. Ainakin he suorastaan kehottavat toimittajia murtamaan tabun ja avaamaan keskustelun.

Viime perjantaina viettettiin kansainvälistä naapuripäivää. Idea on lanseerattu Pariisissa joskus 90-luvun lopulla ja näissä frankofonisissa maissa homma otetaan vakavasti.

Naapurin sedät ja tädit kasasivat pöytää, tuolia, grilliä sun muuta tykötarvetta viereisen rivitalokorttelin parkkikselle ja innokkaimmat kävivät soittelemassa ovikelloja ja muistuttamassa tulevista bailuista. No sinnehän oli mentävä, vaikka jännitti. Uusi naapurustomme on siisti ja kunnollinen. Ikkunoita jynssätään harva se viikko ja autot kiiltelevät kilvan kevätauringon kanssa. Kaikkialla muualla paitsi meidän huushollissa. Taas.

Keräsin lapseni, viinipulloni, muutaman makkarankäntyn ja sipsipussin ja liityin joukkoon. Ensimmäisenä minua syöksyi tervehtimään naapurin kuusikymppinen luxemburgilaisrouva, joka otti asiakseen esitellä minut muille juhlijoille.

Meidän naapurustomme on käsittämättömän kansainvälinen. Lähes jokaiselta mantereelta löytyy edustus. Ali Iranista, Lan Vietnamista, Akira Japanista, Jacques Ranskasta, Kirsti Virosta, Mariama Senegalista, Torsten Saksasta, Margie Amerikasta ja niin edelleen. Juhlijoita oli lähemmäs viisikymmentä enkä millään muista kaikkia nimiä ja kansallisuuksia.

Hämmästyttävää oli se riemu ja ylpeys, jolla luksilaiset puhuivat kansainvälisestä maastaan. Kuinka hyvä paikka Luxemburgin on pakko olla, kun kaikki nämä ihmiset ovat valinneet asuinmaakseen juuri tämän pläntin, vaikka maailmassa olisi lähes kaksisataa muutakin valtiota, johon muuttaa.

Meistä ulkomaalaisista harva puhui paikallista kieltä, mutta ei se luksilaisia tuntunut haittaavan. Nämä tyypit täällä puhuvat automaattisesti kolmea kieltä, koska täkäläinen koulusysteemi on rakennettu sillä tavoin. Pari ekaa kouluvuotta suoritetaan luxemburgiksi, sitten kieli muuttuu saksaksi ja lopulta ranskaksi. Näiden kolmen lisäksi valtaosa väestöstä puhuu myös jonkinlaista englantia. Ainakin nuorempi väki.

Alkuilta meni kulttuurieroja hämmästellessä ja omia ja muita maita vertaillessa. Muutama juttukaveri onnitteli minua Suomen jääkiekkomestaruudesta ja japanilainen jamppa paljastui fanaattiseksi lajin kannattajaksi. Hän kuvaili minulle Granlundin ilmaveiviä tarkoin sanakääntein ja kehotti minua viemään poikaa jääkiekkotreeneihin. ”Kun se on teillä geeneissä”, Akira totesi ja oli ihan tosissaan.

Loppuillasta kulttuurierot sun muut turhanaikaiset kansallisuusasiat unohdettiin ja jäljelle jäi vain joukko hilpeitä juhlijoita. Lauluksi ja tanssiksi se tietenkin meni. Niin tyypillistä meille ihmisrodun edustajille.