Kymmenen vuotta sitten olin tiukasti punavihreä aatteen nainen. Kuljin polkupyörällä kesät talvet, en omistanut autoa enkä asuntoa. Ostin kaikki vaatteet ja vempaimet kirpputoreilta ja halveksin porvarillista elämäntapaa. Kirjoitin Kansan Uutisiin kireitä kolumneja tuttavistani, jotka ostivat rivarinpätkiä Espoosta, hankkivat lapsia ja farmariautoja ja elivät muutenkin vääränlaista elämää. Jos joku olisi tuolloin väittänyt, että muutaman vuoden kuluttua asun Luxemburgissa kotirouvana kera kahden auton, talon ja tauluteeveen, olisin nauranut itseni tärviölle.

Vastaavanlainen elämäntarina ei liene harvinaisuus. Omalla kohdallani olen yrittänyt miettiä, kuinka tähän päädyin. Miten niin ehdoton varmuus voi laimentua mukavuudenhaluiseksi pragmaattisuudeksi? Koen kyllä lievästi huonoa omaatuntoa, kun lennän etelänlomalle tai ostan uutta talvitakkia Henkkamaukasta, mutta niin hiljainen koputus ei saa minua luopumaan hankkeesta. Ja koska en muuta selitystä keksi, syytän lapsiani.

Käänne keskiluokkaiseen itsekeskeisyyteen tapahtui tarkalleen ottaen joulukuussa 2004, jolloin esikoiseni syntyi. Synnytyssalista mentiin autokauppaan hakemaan farmaria, johon mahtuvat vaunut, matkasänky, sitteri, syöttötuoli, kantoreppu, kuusi vaippapakettia, rinkallinen vauvanvaatteita ja kylpyamme. Joulu oli tulossa, talvi oli jeesuksen kylmä ja kotikaupunkiin oli lähdettävä mummoja tapaamaan. Junalla projekti olisi ollut mahdoton.

Ennen vauvaa elimme 25 neliön yksiössä, vauvan jälkeen muutimme 80 neliön kolmioon. Vaikka vauva oli pieni, sen ”tarvitsemat” tavarat veivät paljon tilaa.

Tunnen joitakin, jotka pystyivät jatkamaan vaatimatonta elämää vauvankin kanssa. Itse olin niin epävarma esikoisen äiti, että jos joku olisi sanonut vauvan tarvitsevan panssaroitua puskutraktoria, olisin sellaisen hankkinut.

Toisen lapsen kanssa toki ymmärsin, että vauva pysyy hengissä ja jopa tyytyväisenä ilman supernopeaa korvakuumemittaria tai Taf Toys Arch'n'Touch –lelukaarta, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Vekottimet ja niiden vaatimat tilat oli jo hankittu, valtava asuntolaina otettu ja autokin oli edelleen velkainen. Pakko siis etsiä paremmin palkattua työtä, että saadaan laskut maksettua. Ja siinä sitä sitten oltiin.

Jotenkin liian helposti ihminen luiskahtaa siihen perinteiseen polkuun, vaikka tarkoitus on alun perin ihan toinen. Ja kun talot ja tavarat on hankittu, niistä luopuminen tuntuu kamalan vaikealta.

Nyt kun olen kaiken tämän tunnustanut, voin taas jatkaa aktiivista työnhakua, jotta perheeseen saadaan enemmän rahaa, jolla voi lyhentää asuntolainaa, maksaa etelänlomia ja tietenkin ostaa uusia pelejä ja vehkeitä lapsille, joiden huone on jo ennestään niin täynnä roinaa, ettei sekaan sovi.