Isovanhemmuus poikkeaa varsinaisesta vanhemmuudesta sillä tavalla mielenkiintoisesti, että vaikka se tulee tilaamatta ja pyytämättä kuin faksi Annelille, niin siitä ei voi muuta kuin iloita. Kolmen kuukauden isoäitiyskokemuksella ei varsinaisesti kannata elvistellä, mutta muutamia asioita olen jo ehtinyt havaita.

Ensinnäkin hämmästyttävää on tulokkaan ylivertainen kauneus ja fiksuus. Etenkin jälkimmäisen havainnon todenperäisyyttä voi ulkopuolisen olla hieman hankala hyväksyä, kun ylistetty älykkö faktisesti osaa hädin tuskin juuri muuta kuin huutaa ja housunsa sotkea. Niin ikään jotkut ihmiset voivat olla sitä mieltä, että kaikki vauvat ovat joko enemmän tai vähemmän söpöjä, mutta joka tapauksessa keskenään melko samannäköisiä. Järkevä isovanhempi ymmärtää, että hänellä – syntyneen lapsen ilmiselvästä ainutlaatuisuudesta huolimatta – ei ole lähetysvelvollisuutta, ja pitää tiedon maailmaa kohdanneesta ihmeestä lähinnä omana ja lähipiirinsä tietona.

Toinen asia on esinemaailman avautuminen uudella tavalla. Maailma on täynnä tavaroita, jotka on keksitty luomaan uusia tarpeita vauvoille ja heidän vanhemmilleen. Muuan ystäväni kysyi, olenko ihan sekaisin isoäitiystymisestäni, ja valisti umpiseonneen mummon erottuvan joukosta siksi, että tämä ei kykene ohittamaan yhtäkään vauvanvaatekauppaa tai leluosastoa ostelematta. Minä kyllä pystyn ja suosittelen samaa muillekin. Lastenhuoneet, joihin soluttautumiseen tarvitaan lumikolaa ja viidakkoveistä, eivät kerro onnellisesta lapsesta, vaan tarpeettomasta tavarasta. Viisaan isovanhemman on kuitenkin myös myönnettävä, että tässäkin asiassa ehdottomuus kuuluu vain teineille. Jos ipana viisivuotiaana välttämättä tarvitsee keijunsiivet selkäänsä tai polkuauton alleen, niin hankintoja on harkittava tapaus kerrallaan.

Kolmas ja kenties kummallisin muutos tapahtuu suhteessa yhteiskuntaan ja koko maailmaan. Juuri kun on asemoinut itsensä ulkoreunalle ja päättänyt vastata poliittisten seireenien kutsuihin ystävänsä fiksun äidin tavoin ja todeta ”tehkää mitä haluatte, minä menen nyt maata”, huomaakin taas vääjäämättä huolestuvansa maailman tilasta. Ennen isoäideillä tosin oli tapana huolestua siitä, miten vapaamieliseksi maailma on mennyt ja miten hurjille poluille se lapsenlasta houkuttaa. Nykymummo joutuu kauhistelemaan, miten ikävään ja konservatiiviseen nykyisyyteen pienokainen syntyikään ja toivomaan, että pimeyttä ehtisi seurata valistuksen valo ennen kuin ipana varttuu ja suuntaa maailmalle.

 

Kirkastuvan tulevaisuuden puolesta puhuu onneksi se, että muutama kuukausi sitten päivänvalon on nähnyt ihminen, jonka hymyilevä kuva jääkapin ovessa riittää valaisemaan kokonaisen huoneen.