Tilanteen kohentamiseksi järjestetään 20 kulttuuritoimittajalle tai sellaiseksi haluavalle puolivuotinen koulutus, jonka aikana ”käydään yhdessä näyttelyissä, teatterissa, konserteissa ja muissa kulttuuritapahtumissa ja tutustutaan myös suomalaisen kulttuurin kivijalkoihin ja instituutioihin, maakuntien kulttuurisiin erityispiirteisiin ja maakuntalehtien kulttuuritoimituksiin sekä jonkin ulkomaisen median kulttuuritoimitukseen”.

Kuulostaa tosi kivalta puuhastelulta, oi jospa saisi olla mukana... Miten koulutus sitten säteilee suomalaiseen mediaan, onkin toinen juttu. Vähintään yhtä paljon kuin kulttuurijournalistit tai sellaisesta haaveilevat, koulutusta tarvitsisivat kulttuuritoimitusten esimiehet ja heidän esimiehensä, sillä pelkkä toimittajan innostus ei riitä kantamaan juttua julkisuuteen. Julkisuuden portinvartijat voisivat joskus olla myös sisäänheittäjiä – uskon jokaisella kulttuurijuttuja tehneellä olevan kokemusta siitä, että esimerkiksi taiteilija hylätään jutunaiheena siksi, ettei hänestä vielä kukaan tiedä.

Ylipäänsä pyrkimys miellyttää mahdollisimman monia sekä taipumus antaa aiheiden visuaalisen potentiaalin ohjata julkaisuvalintoja köyhdyttää kulttuurijuttujen kirjoa. Sen, että juttujen tietenkin pitää kommunikoida yleisön kanssa, ei pitäisi tarkoittaa sitä, että joka ikinen suunnitellaan vähälahjaisimmankin kahdeksanvuotiaan käsityskykyyn mahtuvaksi.

Asian toinen puoli on se, että puoli vuotta ei millään voi riittää edes siihen, että hankkii yleissivistyksen, saati syvemmän tiedon jostakin kulttuurin/taiteen osa-alueesta. Joitain teknisiä niksejä ja uusia näkökulmia ehtii kyllä omaksua, mutta koko touhun perustana pitäisi olla edes jonkinlainen yleiskäsitys itse asiassa koko kulttuurihistoriasta. Kulttuuri, mikä näissä yhteyksissä tarkoittanee yhtä kuin taiteet, eroaa tieteestä siinä, etteivät sen keksinnöt ikinä kokonaan vanhene. Siis keksinnöistä ne, jotka henkiin ovat jääneet – valtava, musertava valtaosa kaikesta maailmassa luodusta taiteesta kun on vaipunut täydelliseen unohdukseen.

Tästä seuraa se, että tajutakseen nykytaidetta kunnolla pitää tietää jotain tai oikeastaan aika paljonkin sitä edeltäneestä taiteesta. Toisin kuin median johtotasolla tunnutaan uskovan, tietämättömyys tuskin koskaan tuottaa tuoreutta – on kovin hankalaa luoda uutta, jos ei ole mitään käsitystä vanhasta. Sama pätee taidekritiikkiin, ei uutta voi edes sellaiseksi tunnistaa, ellei tunne riittävästi vanhaa.

Puhumattakaan siitä, että jokaisen kulttuurituotoksen taustalla jollain tavalla väijyy koko kulttuurin ja taiteen historia, joka antaa sen merkityksiin omat vivahteensa. Vaikka kaikki tarvittava tieto onkin kaikkien ulottuvilla netissä, täysin tietämätön ei saa sitä käsiinsä, eikä käsiinsä saadessaankaan ymmärrä, mitä hyppysiinsä on saanut.

Ja vielä jos yhden asian voisi toivoa: opettakaa nämä kulttuurin nuoret toivot kirjoittamaan suomea sillä tavalla, että he itsekin ymmärtävät, mitä tulevat sanoneeksi. Ja parhaassa tapauksessa jopa sanovat tasan sen mitä tarkoittavat, sen sijaan että tulevat vain sanoneeksi jotain jonnekin päin.

Sekavasti ilmaistu on sekavasti ajateltu. Niinpä kirkkaan ilmaisun opettaminen on kirkkaan ajattelun opettamista. Sitä soisin meille kaikille.

Matti Ripatti

Tässä epävarmuuden ilmapiirissä ihminen tarvitsee jotain pysyvää, jotain, joka antaa uskoa tulevaisuuteen. Hän tarvitsee tukipilarin, joka ei horju, kun maailmantalouden voimat nykäisevät maton alta. Uusi hirviölaji, joka ulkoisesti muistuttaa tavallista maassa tavattavaa humanoidia, on päästänyt nämä voimat karkuun, pahat voimat kuin Pandoran lippaassa, eikä saa niitä enää kiinni. - Paljonkos se meikäläistä lohduttaa, jos pörssihai nykäisee lopulta itseltäänkin maton alta. Suomessakin on piru irti, ja kirjoittanut jopa kirjan.

Krekofiilit ovat sitä mieltä, ettemme saa jättää Kreikkaa ilman rahaa. Kreikka on Pyhä Maa. Olemmehan sille velkaa koko eurooppalaisen sivilisaatiomme, koko henkisen perustamme. Kysynpä vaan, mikä on tämän perustan kvaliteetti, kun sille nousseessa rakennelmassa vallitsee pian ainainen pelko siitä, että kuolee vuoteeseensa, koska lähin lääkäri on Istanbulissa? Mitä hyvää Kreikasta muka on tullut, Nana Mouskouria lukuunottamatta? - No, on minulla jääkaapissa retsinaa ja Kalamatan oliiveja. Ja doorilainen pylväs on kiva. Eli on Kreikka antanut jotain kiinteääkin ravintoa Euroopan kulttuurinnälkään.

Oliivit ja retsina muuttuvat mullaksi, mutta mouskouri jää soimaan! Doorilainen pylväs, vaikkei pisautettu suomalainen sitä lyhtypylväästä erotakaan, toistaa itseään länsimaisen kulttuuripiirin joka kolkassa. Rakennustaidehan on kiveksi tullutta musiikkia. Laajemmin tarkasteltuna tämä todistaa sen, että vain taide tarjoaa jotain pysyvää. Musiikki ei tunne rajoja, sen kieltä ei tarvitse opiskella. Se antaa elämään ikuista kauneutta, se tuo lohtua ja iloa.

Kas tässä Kreikan anti koko sivistyneelle maailmalle, myös puhallus henkeä Eurooppa-ruumiiseen: Mikis Theodorakisin musiikki on ihmisille sitä, mitä Maria Farantouri Theodorakisille. Ilon ja lohdun lähde, syvien tunteiden kohde ja tulkki. Sekä tulolähde. Se oli silloin ei niin kauankaan sitten, kun Kastalian lähde Delfoissa vielä toimi ja Pegasos siitti lukemattomia, mutta kilpailukykyisiä varsoja. Silloin, muistatkos, kun ostit viimeksi kreikkalaisen kirjailijan kirjan.

Samalla paikkakunnalla harjoitti muinoin myös Pythia suuren mittakaavan liiketoimintaa. Myyntiartikkeli, ennustus, oli etevästi tuotteistettu. Huomisesta huolestuneille voi myydä vaikka horoskooppeja, kuin pelkureille pyssyjä. Henkilökunta oli huippuluokkaa, asiakaskunta vakaa ja vientikin veti. Kreikka kukoisti. Siinäpä afroditeille ja apolloille historiallista henkistä pääomaa ja valmis liikeidea! Lisää löytyy vaikka millä mitalla vanhoista muistiinpanoista. Kreikkalainen oppi nimittäin kirjoittamaan jo pienenä, siinä iässä, kun suomalainen vasta jokelteli. Suomi on tietysti kauhean vaikea kieli, mutta silti kävisi kateeksi ilman Kanteletarta ja joikulaulua.

Mistä me suomalaiset voisimme rakentaa tukipilarimme? Theodorakisin musiikki ei soi joka toisessakaan kodissa ja Nana Mouskourin lauluja kuuntelee vain pari haudan partaalla hoippuvaa friikkiä. Meihin kansakuntana tehoaa vain tangon taika, ja joihinkin ohuempiin kansankerroksiin lisäksi Kaustisen kansanmusiikki, Savonlinnan ooppera ja Ruisrock.

Mutta mistä meille Nanat ja Mariat? Tangokuninkaalliset tuppaavat olemaan vetisiä klooneja, Värttinä on aikansa pyörinyt, klassisen musiikin tähtitaivaamme loistaa muilla mailla vierahilla. Onko meillä kiintotähtiä, joilla on sekä sanomaa että empaattiselle estraditaiteilijalle välttämätöntä lavasäteilyä?

Onneksi on! On muutama maailman myrskyt kestänyt oikea idoli, joka jakaa meille iloa ja lohtua, joka tulkitsee oikein kansan syvimmät tunteet: Pirkko Mannola, Marion Rung ja Katri Helena! Muusisen antinsa lisäksi he ovat lahjoittaneet muutakin iloa, kuten silmän-. Pirkko Mannola ja Marion Rung ovat aina olleet nättejä, ja pieni nykypyöreys tuo vielä lisää pluspisteitä. Eikä Katri Helenakaan ruma ole ollut, mutta olen ihmetellyt, miten hän voi muuttua vuosi vuodelta yhä kauniimmaksi. Nämä Meidän Tytöt tarvitsevat nyt vain kunnollisen puolivuotisen työskentelyapurahan, jotta he voivat luoda esityksen, joka pudottaa kaikki perssielleen, silmät selällään ja suu ammollaan. Heissä on ainesta suomalaiseksi peruskokoonpanoksi skandinaavisen supertrion Gitte Hænning-Siw Malmkvist-Wenche Myhre tapaan.

Tulevan shoun pitää olla vähän hidassoutuinen ja haikea, ei mitään angloamerikkalaista salamointia. Ei mustapukuista diivaa mustissa kulisseissa à la Juliette Gréco tai jättimäistä rekvisiitta- ja avustajakoneistoa kuten Cherillä, ei aggressiivis-frustroitunutta Motörhead-meteliä. Vaan silleen pientä ja sievää. Hyväätekevää hykerrystä liikutuksen kynelten läpi. Entä jutun sisältö? Itseironian nyt voi ainakin unohtaa. Vaikka sen kestäisikin, ei sitä kukaan ymmärrä. Sen, mitä me haluamme kuulla, laulaa Katri Helena näin: ”Anna mulle aamurusko, anna usko elämään!”

Jorma Huusko 1.6.2012

Siinä uuden Kreikan malli solidaariselle Euroopalle. Mikä länsimaisen kulttuurin rappio! Mikä häpeä! Jeesus, Marx ja seitsemäs käsky (Ef. 4:28) pyörivät haudassaan. Yhdeksäs ja kymmenes käsky eivät tiedä, mihin päänsä kallistaisivat.

Arkontit ovat tarjonneet leipää ja laiskuutta ja taanneet täten valintansa yhä uudestaan. Sinne ovat menneet ”omat ja varastetut”, niinku meillä päin sanottiin, niin avustukset kuin lainatkin.

Miten autat janoista, jos hän kaataa saamansa veden maahan?

On unohtunut, ettei vilja kasva maassa eikä raha puussa – oliivista puhumattakaan – pelkän puheen voimalla. Puhuttu pee ei lannoita.

Tästä huomauttaminen loukkaa kreikkalaisen mukaan hänen kunniaansa. Kunniaa!

Kreikka maksaa vanhat velat sillä, että se saa ne anteeksi. Sitten voikin aloittaa uuden lainauskierroksen ihan puhtaalta pöydältä. Makea elämä yksinkertaisten pohjoiseurooppalaisten kustannuksella jatkuu. Korkein kansalaishyve on edellenkin vetää herkkäuskoisia höplästä ja rahat heidän kukkarostaan. Ja iloa piisaa, sitä parasta iloa! Muut eteläeurooppalaiset seuraavat esimerkkiä, valitsevat uudet johtajat, miehittävät tärkeät rahalaitokset ja vaativat eurobondeja. Näillä heidän revityksensä siirettäisiin näppärästi koko Euroopan maksettavaksi. Sauce Hollandaise on valmis, paha vaan, että reseptissä on runsaasti retsinaa. Soosin syömisestä tulee sekä ripuli että ummetus, ja äkistettäessä koko makki räjähtää sen tuhannen päreiksi. Vieläköhän silloinkin Saksan vasemmisto taputtaa pieniä punatäpläisiä käsiään etelän aateveljille?

Vandaalit voisivat jo taas kerran suivaantua ja rynnätä berserkkiraivosta kiljuen etelään. Luterilaiset germaaniheimot osoittaisivat jesuiitat omiin pankkeihinsa. Meidän Euron kanssa ei leikitä!

Haikeaksi kuitenkin vetää. Tätäkö se on se kauan kaivattu siirtyminen globaalista kasino-turbo-kvartaalikapitalismista vasemmalle, ainakin sosiaaliseen markkinatalouteen? Ihmiskasvoisesta sosialismista ei puhu enää kukaan. Sille eivät jaksa enää nauraa edes okkupoijat eivätkä piraatit. Mitä tässä ideologisessa siirtymässä oikein tapahtuu?

Populisteja sikiää oikealla ja vasemmalla. Yhteistä heille on valmius vainota vähemmistöjä ja kirota rikkaita. Hädässä kreikkalaisetkin löytävät jonkun antiikkistyylisen sankarin, suurisuisen rehvastelijan, joka väittää tietävänsä, kummasta päästä hanhi munii, ja jolle hurrataan juokkohysteerisesti. Kreikkalaiset, demokratin keksijät ja länsimaisen kulttuurin kehdossa keinuneet! Pelvotta käyvät he päin pahoja pohjoisen ihmisiä ja pahaa Natsi-Merkeliä.

Jos olisin saksalainen ja minun kanslerini esitettäisiin hitlerinä, niin kuin kreikkalaiset piirtäjät tekevät, saisin hepulin. Jos olisin itse kansleri, panisin välit poikki. Pilapiirroksen tulee olla kekseliäs, terävä ja hauska. Törkeilyllä on rajansa. Ihminen, yksityinen tai julkinen, myös kalankylmä kansleri, saa hänkin loukkaantua. Vaikka olisi kuinka kristillinen. Loukkaantuvathan muslimitkin, kun heidän Muhametistaan piiretään heidän mielestään törkeä kuva. Mielestäni – ”meidän” mielestämme - tappouhkaukset ovat nekin törkeitä ja halveksittavia. Toisaalta taas toisen laidan reagoinnin, toisen posken kääntämisen sijasta voisi heittää diplomaattisen diskreettiyden nurkkaan ja ns sylkäistä silmille.

Jos olisin Suomi, haistattaisin hantuukin laitaa koko EU:lle. Kaaos on muutenkin jo läsnä, niin kuin kunnon strategiaan kuuluu. Kansa saa vallankumouksensa, vallankumous syö lapsensa, tulee kylläiseksi ja vetäytyy muutamaksi vuosikymmeneksi levolle.

Jorma Huusko 25.5.2012

Lukija voi päivittää tämän analyysin 25.5.2022 vastaamalla alla oleviin kysymyksiin.

1) Missä maassa asuu eniten kreikkalaisia? Italialaisia? Espanjalaisia? Portugalilaisia?

2) Mikä on Suomen markan kurssi, siis suhteessa yaniin?

3) Montako vanhustenhoitajaa Kajaani voisi palkata rahalla, jonka se maksaa Ranskan

keisarihovin ylläpitoon?

4) Mikä on Suomen suurin puolue, perussuomalaiset, perussuomalaiset vai perussuomalaiset?

5) Kuinka kauan kestää työluvan saaminen Venäjälle?

Syy on ilmeinen. Yläluokka osaa suojautua uteliaalta toimittajalta ja dokumentaristilta, jotka enemmän kuin ketkään muut yksittäiset ihmiset vaikuttavat siihen, millaisen kuvan me saamme maailmasta oman välittömän kokemuksemme tuolla puolen.

Alaluokalla ei samaa kykyä ole. Vaikka köyhyyden kaikkien kasvojen tuntemisesta ei voi olla mitään haittaa kenellekään, myös raharuhtinaiden rikkauden kaikkien kasvojen tunteminen olisi vähintäänkin opettavaista. Näkisimme edes, minkä eteen uurastamme. Että minkälaisia herkkuja tarjoillaan niillä pöydillä, joiden murusista alaluokankin tulisi oikean opin mukaan saada osansa.

Köyhyydestä tiedämme kaiken, syrjäytyneet ovat vankasti tiedonvälityksen keskiössä eikä niin pientä marginaalia olekaan, etteikö siitä olisi monta erilaista, mutta yhtäläisen liikuttavaa audiovisuaalista esitystä. Milloin luontodokumentin kaltainen häpeämätön katse suuntautuisi eliittiin?

Varsinkin dokumentilla tosin on sellainen tässä, Wahlroosin tapauksessa hitusen kiusallinen ominaisuus, että se tuppaa tekemään päähenkilöistään ensin kuin tuttuja, ja ennen kuin arvaakaan, sympaattisia. Elämän konkreettisten ehtojen ja ihmisen reaktiotapojen näkeminen yleensä johtaa ymmärtämiseen ja ymmärtäminen vie myötätuntoon, eikä myötätuntoisuudesta ole pitkäkään matka siihen, että tyypistä jo pitää. Niin kuin kaverina.

Ehkä Wahlroosistakin paljastuisi jokin inhimillinen särö, jokin mikä selittäisi takertumisen lapselliseen supersankariajatteluun? Näkyisikö hänessä edes häivähdys ymmärrystä siitä, ettei hän suinkaan ole omin käsin ja yksin koonnut kansainvälisessä vertailussa vähäistä omaisuuttaan, jota täällä köyhät ali-ihmiset silkkaa ilkeyttään ja tyhmyyttään kadehtivat?

Alkaisiko hän sikamaisen ylimielisen fasistin sijasta vaikuttaa kultakalamaljaan vangitulta hailta, joka ymmärrettävästi kaipaa valtameren vapauteen?

Tai sitten katsojaan iskisi koko talousjärjestelmää järisyttävä epäilys: onko tuolla kaikella oikeastikin jotain arvoa? Niin paljon, että sille kannattaa uhrata omakin eikä vain alaistensa elämä?

Matti Ripatti

Maailmankuvani uudelleenrakentamisessa minua on kuitenkin suuresti auttanut aina valpas saksalainen lehdistö. Gottseidank. Sieltä olen saanut lukea, että runoilijan vapaus on erilainen kuin muiden vapaus. Poliitikot eivät ole ihan vapaita, koska heidän täytyy olla korrekteja. Ja ettei kaikki ole aina, miltä näyttää. Günter Grasskin on vain ihminen eikä Wikipedia. Ei hänkään voi tietää kaikkea, vaikka hän tietääkin melkein kaiken Saksasta ja juutalaisista. Ennen kaikkea hän on runoilija, joka tuntee. Hän on – tai oli – Saksan omatunto. Huono omatunto. Häntä painaa ”kollektiivisen syyllisyyden lyijynraskas mantteli”, polttouhrien muisto siis. Onko hän nyt kokenut taakkansa liian raskaaksi, ja vastapaine purkautuu uhreihin, suuntaan, missä vastus on vähin? Omatuntokysymys, jonka vastaus löytyy mielen hämäriltä alueilta, joissa psykiatreilla riittää työtä.

Grass ei toki kiellä holokaustia, kuten Iranin presidentti tai joku äärikatolinen pappi. Hän on huolissaa Iranin kansasta, jonka hävittämiseen Israelin (nykyisen hallituksen, tarkensi Grass runokritiikin ryöpyttyä) politiikka voi johtaa. No, monet muutkin ovat huolissaan Iranin kansasta.

Lieneekö niin, että Grassia, natseja ja joitain vasemmistoryhmiä yhdistää juutalaisviha ja suuri pelko muhamettilaisia kohtaan? Pelon nimi on Saksan Islamisierung. Vai onko strategiana tuhotuttaa ensin juutalaiset ja huolehtia muista epäarjalaisista sitten myöhemmin? Muutamilla vasemmistolaisillakin on kieli ruskeana, kun he kumartavat itään päin.

Perusrikos vaatii perusteellisen selvityksen, saksalaisen perusteellisen. Aiheesta „(Uus)natsismi ja rikkomukset“ saamme lukea joka päivä joka lehdestä, ja netti on aiheesta turvoksissa. Jokainen Saksan aikakauslehti kirjoitaa jokaisessa numerossaan kansallissosialismista ja toisesta maailmansodasta, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, vuosikymmeniä. Lapset syyllistetään isien rikoksiin kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Viidenteen, kuudenteen... Totta kai jankutus alkaa ottaa päästä, ja vastaiskukin on täynnä ylilyöntejä. Kantapöytäkielellä: kakarat kyrpiintyvät, jos vanhemmat ovat mulkkuja.

Vihelläpä siinä peli poikki ja aloita puhtaalta kentältä. Erotuomari on kuin harpunsoittaja helvetissä.

Saksassa tulee rähinöiden välttämiseksi suurimman osan väestöstä olla juutalaisia. Tällä on vahvat perusteensa lähihistoriassa, ja jonkinlainen varmuuskerroin tulee ehdottomasti liittää EU:n väestönormeihin. Asia on hyvä hyväksyttää myös YK:ssa, vaikkei toimenpiteeellä olekaan kuin symbolimerkitys. Turvallisuusneuvostossa sitä vastaan varmaan äänestää vain Kiina. Venäjän kanta on epävarma. Voiko se arvovallan menetyksen uhallakin luopua vastarannan kiisken roolistaan, osoittaa epäantisemitistisyytensä ja lähentyä länttä vai haluaako se osoittaa, ettei se enää Saksaa pelkää? Venäjällähän on tuskin Saksaan mitään isompaa intressiä paitsi Gerhard Schröder, Putinin jälkeen ei sitäkään.

Muinaisliittolainen idea internationalismista on vaihtunut Venäjälläkin kansalliskiihkoon, solidaarisuus reviiritaistoon. Kansallisvaltion aate säilöttynä oikeistopopulismiin sekä maustettuna uusvapaalla talousajattelulla ja milloin milläkin uskonnolla on kova sana koko maailmassa. Johtaja johtaa ja rahvas seuraa, vaikka pakolla. Polku on sama kuin 30-luvun Saksan kohti fasismia kulkema. Silmukkaa kiristetään pienin nykäyksin, hengittäminen käy vaikeaksi ja lakkaa lopulta kokonaan.

Jorma Huusko Vappuna 2012

Apusta rassaa ylenmääräinen puhe ahneudesta ja sen sellaisista ikävistä asioista, jotka täysin aiheetta yhdistetään liike-elämään. Närkästyksessään hän sitten sujuvasti omaksuu uikuttavan uhrin roolin, mikä noin arrogantille kirjoittajalle sopii huomattavan huonosti. Liikemiehiä kiusataan, hyi! Tyhmä kansa ja täystomppelit toimittajat eivät tajua, että pohjaton ahneus – sori vaan kaima, ahneudesta nyt vain on pakko puhua – tuottaa hyvää kaikille.

Herroille ei siis riitä, että he saavat aineellista hyvää enemmän kuin kukaan tarvitsee tai enemmän kuin kenellekään on hyväksi. Heille ei riitä, että poliitikot vaikka taittuvat kaksinkerroin takaperin heitä mielistelläkseen.

Mitä he sitten vielä haluavat? He haluavat, että heitä ja heidän valtaansa myös rakastettaisiin, ei vain alistuttaisi sille. Se on ymmärrettävää. Varmasti Stalinkin halusi rakkautta alamaisiltaan.

Mutta miksi me sitten emme rakasta isoa bisnestä? Olisikohan sillä jotain tekemistä myös suurliikemiesten itsensä ja Björn Wahlroosin kaltaisten kapitaali-ideologien hyytävän omahyväisten lausuntojen kanssa?

Kyllähän sitä voisi rakastaa ihmiskasvoista markkinataloutta, mutta kun sieltä markkinoilta tuimasti tuijottavat vain Stora Enson Jouko Karvisen kaltaiset kovanaamat. Tai vaikkapa energiayhtiöiden johtajien kaltaiset ketkut, jotka vetävät bonuksia kuin kokainisti kokaiinia täysin riippumatta siitä, miten bisnes sujuu ja mikä on heidän osuutensa siinä sujumisessa.

Joten kaimani voisi lopettaa kitisemisensä ja nähdä sen vaikutusvallan, joka hänen hyvillä veljillään jo on. Eikö siinä muka ole tarpeeksi?

Matti Ripatti

Aloin miettiä rikkaana olemista, kun taannoin luin lehdestä Kimi Räikkösen lahjoittaneen viisi tuhatta euroa Niinistön vaalikampanjaan. Totesin summan olevan melko vähäisen: johan Räikkönen laittaa tuollaisen rahan menemään yhdessä baari-illassa. Voi kuinka hölmö olinkaan! Minulle viiden tonnin baari-ilta olisi käsittämätöntä luksusta, Räikkösen porukoissa yksi samppanjapullo maksaa useampia kymmeniä tuhansia euroja. Mahdotonta ymmärtää keskinkertaisilla keskiluokkaisilla aivoilla.

Joskus nuorempana lohduttauduin ajatuksella, että superrikkaat ovat todennäköisesti onnettomia, vailla suuntaa ja päämäärää harhailevia, psyykenlääkkeiden suurkuluttajia. Mutta nyt isona tiedän, että näin ei ole. Vai tunnetko yhtäkään multimiljonääriä, joka olisi luopunut omaisuudestaan ja mennyt päivätöihin vaikka lukion opettajaksi? En minäkään. Siitä olenkin päätellyt, että miljonäärillä on sittenkin hauskempaa kuin keskituloisella valtion virkamiehellä.

Mutta mitä sitä sitten niillä miljoonillaan tekisi? Kävin taannoin aiheeseen liittyvää Facebook-keskustelua erään tuttavan tuttavan kanssa, ja hänellä oli selvät sävelet. Miljoonaomaisuuden kohdalle sattuessa hän remontoisi ensi töikseen Porin teatterin. Itselleni ei tullut mitään jaloa mieleen. Ajattelin vain merenrantahuvilaa Monacossa ja muutaman sadan neliön kattohuoneistoa Eirassa. Itselleni tietenkin. Ja kun nämä pakolliset menot olisi hoidettu, voisin harkita jotain hyväntekeväisyyskohdetta. Ehkä lahjoittaisin muutaman tonnin Haaviston vaalikampanjaan ja antaisin alati persaukisille ystävilleni ja sukulaisilleni kymppitonnin tai pari.

Loput laittaisin pankkitilille korkoa kasvamaan ja yrittäisin unohtaa koko asian. En jaksaisi tyhjänpäiväistä lätinää muiden rikkaiden kanssa, ympärillä pyörivät liepeilijät raastaisivat hermojani, jatkuva matkustelu kävisi voimille, ostaminen on epäkiinnostavaa ja sijoittamisesta en ymmärrä mitään.

Jos ei olisi pakko nousta ylös aamulla, makaisin sängyssä joka päivä puolille päiville. Jos töitä ei olisi pakko tehdä, en tekisi mitään. Mutta jos ihminen makaa kuukausitolkulla mitään tekemättä, lienee elämä melko ikävää. Mikä pakottaa multimiljonäärin ylös aamuisin? Kun tämän tiedän, voin vielä kerran harkita miljonääriksi ryhtymistä. Siihen saakka jatkan vanhaa rataa.