tiistai, 2. lokakuu 2012

Epäsosiaalinen media on muuttanut

ja löytyy nykyään osoitteesta http://epasosiaalinenmedia.wordpress.com/

torstai, 21. kesäkuu 2012

Tietämättömyys ei ole tuoreutta

Suomen Kulttuurirahasto on huolissaan kulttuurin heikentyvästä asemasta mediassa ja kenties myös kulttuuritoimittajien heikentyvästä laadusta. Monista lehdistä on kerrassaan lakkautettu koko kulttuuritoimitus, ja sähkömediassa kulttuurijournalismi on lähes yksinomaan Yleisradion varassa. Ainakin kulttuuritoimittajilla on todellista syytä huoleen; jos nimittäin havittelevat toimeentuloa kulttuurijuttuja ja/tai kritiikkiä tekemällä.

Tilanteen kohentamiseksi järjestetään 20 kulttuuritoimittajalle tai sellaiseksi haluavalle puolivuotinen koulutus, jonka aikana ”käydään yhdessä näyttelyissä, teatterissa, konserteissa ja muissa kulttuuritapahtumissa ja tutustutaan myös suomalaisen kulttuurin kivijalkoihin ja instituutioihin, maakuntien kulttuurisiin erityispiirteisiin ja maakuntalehtien kulttuuritoimituksiin sekä jonkin ulkomaisen median kulttuuritoimitukseen”.

Kuulostaa tosi kivalta puuhastelulta, oi jospa saisi olla mukana... Miten koulutus sitten säteilee suomalaiseen mediaan, onkin toinen juttu. Vähintään yhtä paljon kuin kulttuurijournalistit tai sellaisesta haaveilevat, koulutusta tarvitsisivat kulttuuritoimitusten esimiehet ja heidän esimiehensä, sillä pelkkä toimittajan innostus ei riitä kantamaan juttua julkisuuteen. Julkisuuden portinvartijat voisivat joskus olla myös sisäänheittäjiä – uskon jokaisella kulttuurijuttuja tehneellä olevan kokemusta siitä, että esimerkiksi taiteilija hylätään jutunaiheena siksi, ettei hänestä vielä kukaan tiedä.

Ylipäänsä pyrkimys miellyttää mahdollisimman monia sekä taipumus antaa aiheiden visuaalisen potentiaalin ohjata julkaisuvalintoja köyhdyttää kulttuurijuttujen kirjoa. Sen, että juttujen tietenkin pitää kommunikoida yleisön kanssa, ei pitäisi tarkoittaa sitä, että joka ikinen suunnitellaan vähälahjaisimmankin kahdeksanvuotiaan käsityskykyyn mahtuvaksi.

Asian toinen puoli on se, että puoli vuotta ei millään voi riittää edes siihen, että hankkii yleissivistyksen, saati syvemmän tiedon jostakin kulttuurin/taiteen osa-alueesta. Joitain teknisiä niksejä ja uusia näkökulmia ehtii kyllä omaksua, mutta koko touhun perustana pitäisi olla edes jonkinlainen yleiskäsitys itse asiassa koko kulttuurihistoriasta. Kulttuuri, mikä näissä yhteyksissä tarkoittanee yhtä kuin taiteet, eroaa tieteestä siinä, etteivät sen keksinnöt ikinä kokonaan vanhene. Siis keksinnöistä ne, jotka henkiin ovat jääneet – valtava, musertava valtaosa kaikesta maailmassa luodusta taiteesta kun on vaipunut täydelliseen unohdukseen.

Tästä seuraa se, että tajutakseen nykytaidetta kunnolla pitää tietää jotain tai oikeastaan aika paljonkin sitä edeltäneestä taiteesta. Toisin kuin median johtotasolla tunnutaan uskovan, tietämättömyys tuskin koskaan tuottaa tuoreutta – on kovin hankalaa luoda uutta, jos ei ole mitään käsitystä vanhasta. Sama pätee taidekritiikkiin, ei uutta voi edes sellaiseksi tunnistaa, ellei tunne riittävästi vanhaa.

Puhumattakaan siitä, että jokaisen kulttuurituotoksen taustalla jollain tavalla väijyy koko kulttuurin ja taiteen historia, joka antaa sen merkityksiin omat vivahteensa. Vaikka kaikki tarvittava tieto onkin kaikkien ulottuvilla netissä, täysin tietämätön ei saa sitä käsiinsä, eikä käsiinsä saadessaankaan ymmärrä, mitä hyppysiinsä on saanut.

Ja vielä jos yhden asian voisi toivoa: opettakaa nämä kulttuurin nuoret toivot kirjoittamaan suomea sillä tavalla, että he itsekin ymmärtävät, mitä tulevat sanoneeksi. Ja parhaassa tapauksessa jopa sanovat tasan sen mitä tarkoittavat, sen sijaan että tulevat vain sanoneeksi jotain jonnekin päin.

Sekavasti ilmaistu on sekavasti ajateltu. Niinpä kirkkaan ilmaisun opettaminen on kirkkaan ajattelun opettamista. Sitä soisin meille kaikille.

Matti Ripatti

lauantai, 2. kesäkuu 2012

Anna mulle tähtitaivas (Jatkoa kirjoitukseen ”Antiikin perintö”)

 Ajat ovat ankeita; köyhille, jotka vain köyhtyvät ja keskituloisille, jotka tuntevat köyhtyvänsä. Säästöt pelkäävät pankissa. Naapuriholvissa pöytähopeat ja muut perintökalleudet ovat aivan jäykkänä. Kristallit kilisevät kauhusta. Salkussa mieliala on matalalla. Arvopaperit kokevat joutuneensa kierteeseen, jonka päässä on vain kaksi vaihtoehtoa: feisbuuk tai vessapaperi. Euron puoltajat ja euron vastustajat pelottelevat molemmat suurilla talousvaikeuksilla. Jotkut haluavat Kreikan pysyvän eurossa, toiset haluavat jättää kesäkissan heitteille. Molemmat pelottelevat suurilla talousvaikeuksilla.

Tässä epävarmuuden ilmapiirissä ihminen tarvitsee jotain pysyvää, jotain, joka antaa uskoa tulevaisuuteen. Hän tarvitsee tukipilarin, joka ei horju, kun maailmantalouden voimat nykäisevät maton alta. Uusi hirviölaji, joka ulkoisesti muistuttaa tavallista maassa tavattavaa humanoidia, on päästänyt nämä voimat karkuun, pahat voimat kuin Pandoran lippaassa, eikä saa niitä enää kiinni. - Paljonkos se meikäläistä lohduttaa, jos pörssihai nykäisee lopulta itseltäänkin maton alta. Suomessakin on piru irti, ja kirjoittanut jopa kirjan.

Krekofiilit ovat sitä mieltä, ettemme saa jättää Kreikkaa ilman rahaa. Kreikka on Pyhä Maa. Olemmehan sille velkaa koko eurooppalaisen sivilisaatiomme, koko henkisen perustamme. Kysynpä vaan, mikä on tämän perustan kvaliteetti, kun sille nousseessa rakennelmassa vallitsee pian ainainen pelko siitä, että kuolee vuoteeseensa, koska lähin lääkäri on Istanbulissa? Mitä hyvää Kreikasta muka on tullut, Nana Mouskouria lukuunottamatta? - No, on minulla jääkaapissa retsinaa ja Kalamatan oliiveja. Ja doorilainen pylväs on kiva. Eli on Kreikka antanut jotain kiinteääkin ravintoa Euroopan kulttuurinnälkään.

Oliivit ja retsina muuttuvat mullaksi, mutta mouskouri jää soimaan! Doorilainen pylväs, vaikkei pisautettu suomalainen sitä lyhtypylväästä erotakaan, toistaa itseään länsimaisen kulttuuripiirin joka kolkassa. Rakennustaidehan on kiveksi tullutta musiikkia. Laajemmin tarkasteltuna tämä todistaa sen, että vain taide tarjoaa jotain pysyvää. Musiikki ei tunne rajoja, sen kieltä ei tarvitse opiskella. Se antaa elämään ikuista kauneutta, se tuo lohtua ja iloa.

Kas tässä Kreikan anti koko sivistyneelle maailmalle, myös puhallus henkeä Eurooppa-ruumiiseen: Mikis Theodorakisin musiikki on ihmisille sitä, mitä Maria Farantouri Theodorakisille. Ilon ja lohdun lähde, syvien tunteiden kohde ja tulkki. Sekä tulolähde. Se oli silloin ei niin kauankaan sitten, kun Kastalian lähde Delfoissa vielä toimi ja Pegasos siitti lukemattomia, mutta kilpailukykyisiä varsoja. Silloin, muistatkos, kun ostit viimeksi kreikkalaisen kirjailijan kirjan.

Samalla paikkakunnalla harjoitti muinoin myös Pythia suuren mittakaavan liiketoimintaa. Myyntiartikkeli, ennustus, oli etevästi tuotteistettu. Huomisesta huolestuneille voi myydä vaikka horoskooppeja, kuin pelkureille pyssyjä. Henkilökunta oli huippuluokkaa, asiakaskunta vakaa ja vientikin veti. Kreikka kukoisti. Siinäpä afroditeille ja apolloille historiallista henkistä pääomaa ja valmis liikeidea! Lisää löytyy vaikka millä mitalla vanhoista muistiinpanoista. Kreikkalainen oppi nimittäin kirjoittamaan jo pienenä, siinä iässä, kun suomalainen vasta jokelteli. Suomi on tietysti kauhean vaikea kieli, mutta silti kävisi kateeksi ilman Kanteletarta ja joikulaulua.

Mistä me suomalaiset voisimme rakentaa tukipilarimme? Theodorakisin musiikki ei soi joka toisessakaan kodissa ja Nana Mouskourin lauluja kuuntelee vain pari haudan partaalla hoippuvaa friikkiä. Meihin kansakuntana tehoaa vain tangon taika, ja joihinkin ohuempiin kansankerroksiin lisäksi Kaustisen kansanmusiikki, Savonlinnan ooppera ja Ruisrock.

Mutta mistä meille Nanat ja Mariat? Tangokuninkaalliset tuppaavat olemaan vetisiä klooneja, Värttinä on aikansa pyörinyt, klassisen musiikin tähtitaivaamme loistaa muilla mailla vierahilla. Onko meillä kiintotähtiä, joilla on sekä sanomaa että empaattiselle estraditaiteilijalle välttämätöntä lavasäteilyä?

Onneksi on! On muutama maailman myrskyt kestänyt oikea idoli, joka jakaa meille iloa ja lohtua, joka tulkitsee oikein kansan syvimmät tunteet: Pirkko Mannola, Marion Rung ja Katri Helena! Muusisen antinsa lisäksi he ovat lahjoittaneet muutakin iloa, kuten silmän-. Pirkko Mannola ja Marion Rung ovat aina olleet nättejä, ja pieni nykypyöreys tuo vielä lisää pluspisteitä. Eikä Katri Helenakaan ruma ole ollut, mutta olen ihmetellyt, miten hän voi muuttua vuosi vuodelta yhä kauniimmaksi. Nämä Meidän Tytöt tarvitsevat nyt vain kunnollisen puolivuotisen työskentelyapurahan, jotta he voivat luoda esityksen, joka pudottaa kaikki perssielleen, silmät selällään ja suu ammollaan. Heissä on ainesta suomalaiseksi peruskokoonpanoksi skandinaavisen supertrion Gitte Hænning-Siw Malmkvist-Wenche Myhre tapaan.

Tulevan shoun pitää olla vähän hidassoutuinen ja haikea, ei mitään angloamerikkalaista salamointia. Ei mustapukuista diivaa mustissa kulisseissa à la Juliette Gréco tai jättimäistä rekvisiitta- ja avustajakoneistoa kuten Cherillä, ei aggressiivis-frustroitunutta Motörhead-meteliä. Vaan silleen pientä ja sievää. Hyväätekevää hykerrystä liikutuksen kynelten läpi. Entä jutun sisältö? Itseironian nyt voi ainakin unohtaa. Vaikka sen kestäisikin, ei sitä kukaan ymmärrä. Sen, mitä me haluamme kuulla, laulaa Katri Helena näin: ”Anna mulle aamurusko, anna usko elämään!”

 

Jorma Huusko 1.6.2012

lauantai, 26. toukokuu 2012

Antiikin perintö

Ateenan agoroilla puhutaan, puhutaan ja taas puhutaan, kuin Antiikin Kreikassa ikään. Ei tosin enää sivistyneesti puheenvuoroja käyttäen, vaan estoitta huutaen ja hyppien. ”Rahat tänne tai joudutte kuuseen! Yrittäkääpäs lakata antamasta almuja! Me syöksemme koko maailman Skyllaan ja Kharybdikseen! Hähähää!” Helootit näkevät nälkää ja vapaat kansalaiset, ne tosi vapaat, ovat kiikuttaneet rahat muille maille.

Siinä uuden Kreikan malli solidaariselle Euroopalle. Mikä länsimaisen kulttuurin rappio! Mikä häpeä! Jeesus, Marx ja seitsemäs käsky (Ef. 4:28) pyörivät haudassaan. Yhdeksäs ja kymmenes käsky eivät tiedä, mihin päänsä kallistaisivat.

Arkontit ovat tarjonneet leipää ja laiskuutta ja taanneet täten valintansa yhä uudestaan. Sinne ovat menneet ”omat ja varastetut”, niinku meillä päin sanottiin, niin avustukset kuin lainatkin.

Miten autat janoista, jos hän kaataa saamansa veden maahan?

On unohtunut, ettei vilja kasva maassa eikä raha puussa – oliivista puhumattakaan – pelkän puheen voimalla. Puhuttu pee ei lannoita.

Tästä huomauttaminen loukkaa kreikkalaisen mukaan hänen kunniaansa. Kunniaa!

Kreikka maksaa vanhat velat sillä, että se saa ne anteeksi. Sitten voikin aloittaa uuden lainauskierroksen ihan puhtaalta pöydältä. Makea elämä yksinkertaisten pohjoiseurooppalaisten kustannuksella jatkuu. Korkein kansalaishyve on edellenkin vetää herkkäuskoisia höplästä ja rahat heidän kukkarostaan. Ja iloa piisaa, sitä parasta iloa! Muut eteläeurooppalaiset seuraavat esimerkkiä, valitsevat uudet johtajat, miehittävät tärkeät rahalaitokset ja vaativat eurobondeja. Näillä heidän revityksensä siirettäisiin näppärästi koko Euroopan maksettavaksi. Sauce Hollandaise on valmis, paha vaan, että reseptissä on runsaasti retsinaa. Soosin syömisestä tulee sekä ripuli että ummetus, ja äkistettäessä koko makki räjähtää sen tuhannen päreiksi. Vieläköhän silloinkin Saksan vasemmisto taputtaa pieniä punatäpläisiä käsiään etelän aateveljille?

Vandaalit voisivat jo taas kerran suivaantua ja rynnätä berserkkiraivosta kiljuen etelään. Luterilaiset germaaniheimot osoittaisivat jesuiitat omiin pankkeihinsa. Meidän Euron kanssa ei leikitä!

Haikeaksi kuitenkin vetää. Tätäkö se on se kauan kaivattu siirtyminen globaalista kasino-turbo-kvartaalikapitalismista vasemmalle, ainakin sosiaaliseen markkinatalouteen? Ihmiskasvoisesta sosialismista ei puhu enää kukaan. Sille eivät jaksa enää nauraa edes okkupoijat eivätkä piraatit. Mitä tässä ideologisessa siirtymässä oikein tapahtuu?

Populisteja sikiää oikealla ja vasemmalla. Yhteistä heille on valmius vainota vähemmistöjä ja kirota rikkaita. Hädässä kreikkalaisetkin löytävät jonkun antiikkistyylisen sankarin, suurisuisen rehvastelijan, joka väittää tietävänsä, kummasta päästä hanhi munii, ja jolle hurrataan juokkohysteerisesti. Kreikkalaiset, demokratin keksijät ja länsimaisen kulttuurin kehdossa keinuneet! Pelvotta käyvät he päin pahoja pohjoisen ihmisiä ja pahaa Natsi-Merkeliä.

Jos olisin saksalainen ja minun kanslerini esitettäisiin hitlerinä, niin kuin kreikkalaiset piirtäjät tekevät, saisin hepulin. Jos olisin itse kansleri, panisin välit poikki. Pilapiirroksen tulee olla kekseliäs, terävä ja hauska. Törkeilyllä on rajansa. Ihminen, yksityinen tai julkinen, myös kalankylmä kansleri, saa hänkin loukkaantua. Vaikka olisi kuinka kristillinen. Loukkaantuvathan muslimitkin, kun heidän Muhametistaan piiretään heidän mielestään törkeä kuva. Mielestäni – ”meidän” mielestämme - tappouhkaukset ovat nekin törkeitä ja halveksittavia. Toisaalta taas toisen laidan reagoinnin, toisen posken kääntämisen sijasta voisi heittää diplomaattisen diskreettiyden nurkkaan ja ns sylkäistä silmille.

Jos olisin Suomi, haistattaisin hantuukin laitaa koko EU:lle. Kaaos on muutenkin jo läsnä, niin kuin kunnon strategiaan kuuluu. Kansa saa vallankumouksensa, vallankumous syö lapsensa, tulee kylläiseksi ja vetäytyy muutamaksi vuosikymmeneksi levolle.

 

Jorma Huusko 25.5.2012

 

Lukija voi päivittää tämän analyysin 25.5.2022 vastaamalla alla oleviin kysymyksiin.

1) Missä maassa asuu eniten kreikkalaisia? Italialaisia? Espanjalaisia? Portugalilaisia?

2) Mikä on Suomen markan kurssi, siis suhteessa yaniin?

3) Montako vanhustenhoitajaa Kajaani voisi palkata rahalla, jonka se maksaa Ranskan

keisarihovin ylläpitoon?

4) Mikä on Suomen suurin puolue, perussuomalaiset, perussuomalaiset vai perussuomalaiset?

5) Kuinka kauan kestää työluvan saaminen Venäjälle?

maanantai, 21. toukokuu 2012

Perhehelvetistä toiseen

Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa uusioperheistä. Tarinat siitä, kuinka uusi puolisoni rakastaa minun lapsiani kuin omiansa, kuulostavat yhtä uskottavilta kuin Luukanen-Kilden jutut ihmisiin istutettavista mikrosiruista. Uusioperheissä on sinun lapset ja minun lapset ja minun lapset on aina parempia. Piste.

Minulla on vuosien henkilökohtainen kokemus uusioperhe-elämän ihanuuksista. Synnyin perheeseen, jossa minun isäni ei ollut veljieni isä, mistä seurasi, että vanhemmat veljet eivät olleet tervetulleita äitinsä luo ja nuorin veli oli päivittäin tietoinen siitä, että hänessä on jotain vikaa. Kun tästä perhehelvetistä päästiin, tuli uusi uusioisä kera lapsensa, joka luonnollisesti oli parempi meitä. Siinä samassa rytäkässä vanha isä löysi uuden vaimon, jonka kanssa perusti perheen. Ja vanhan isän uusi vaimo teki tiettäväksi, että minua ei niinkään kaivata tässä uudessa onnessa. Olihan vanhalla isällä ja uudellä äitipuolella nyt oma uusi tytär, joka tietenkin oli kaikin puolin parempi kuin vanhan isän vanha tytär.

Tiedän, että yhdestä perseelleen menneestä perheprojektista ei vielä voi päätellä koko universumia kattavaa totuutta, mutta minä en ole ainoa lajissani. Meitä on monta ja meillä kaikilla on pari painavaa sanaa sanottavana tästä aiheesta.

Minä en ymmärrä, mikä hirveä hinku on muodostaa uusi perhe ikään kuin paikkaamaan sitä vanhaa? Minkä takia ylipäätään pyritään johonkin ydinperhettä muistuttavaan systeemiin, kun se kerran ei ole sitä? Miksi pitää elää yhdessä, kun se kerran on niin vaikeaa?

Minulla on sellainen kaino unelma, että maailma voisi nyt olla valmis uudenlaisiin perhekuvioihin. Että voisimme oikeasti elää monenlaisissa kokoonpanoissa. Pakkoko sitä jääkaappia on aina olla jakamassa mies, nainen ja sekalainen lauma sinun tai minun tai meidän mukuloita?

Nyt neljänkympin kynnyksellä elän aikaa, jolloin monet ystäväni ovat siirtyneet toiselle kierrokselle. Lapset on tehty ja talot hankittu, eroprosessi käyty läpi ja uutta puolisoa pukkaa. Mutta pitääkö se uusi tyyppi väenvängällä istuttaa siihen vanhaan kuvioon? Mitä, jos tyyppi säilyttäisi hammasharjaansa jossain muualla? Mitä jos rakkaussuhdetta ei sotkettaisi arkeen?

Omalta osaltani olen miettinyt niin, että jos meidän ydinperhe hajoaa, minä perustan eronneiden naisten kommuuniin, johon saa tuoda miehiä vain tiettyihin tarkoituksiin. Ja maanantaiaamuna, kun viikkoa aletaan suunnitella, kouluvaatteita silittää, eväslaatikoita täyttää ja hammaslääkäriaikoja varata, miehet hipsivät omiin luoliinsa eivätkä jää minun kotiini moittimaan minun lapsiani.

Susanna Ahonen
  • Viimeisimmät kirjoitukset

  • Blogi-arkisto

  • Tagipilvi

  • Henkilötiedot


    Epäsosiaalinen media on viiden, eri puolilla Euroopaa asuvan sanatyöläisen yhteinen kolumnipaikka.

    Kirjoittajat: 

    Susanna Ahonen, Luxemburgin porilainen vapaa toimittaja ja opettaja.Jorma Huusko, Berliinissä asuva entinen arkkitehti, nykyinen kuva-, sävel- ja sanataiteiden harrastaja. Kirsi Kinnunen, Pohjois-Bretagnessa valtameren rannalla asuva kääntäjä ja kirjoittaja, joka uskoo, että syrjässä eläjä on vapaampi kuin television katsoja.

    Matti Ripatti, kirjoittaja ja ohjaaja Sörnäisistä, tekstin ja äänen rajapinnalla, maan ja taivaan välissä.

    Maippi Tapanainen, helsinkiläis-lappilainen vapaa kirjoittaja ja viestinnän sekatyöläinen.