Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla ilmestyy silloin tällöin sivistyneiden kulttuuritoimittajien selityksiä lukijoille vieraiksi oletetuista sanoista ja käsitteistä, joita toimittajat ovat teksteissään viljelleet. Selitykset ovat toisinaan hupaisia ja joskus kiinnostavia, mutta pohjimmiltaan tarpeettomia sikäli, että samat tai paremmatkin sananselitykset ovat kenen tahansa lukutaitoisen ja nettiyhteyden päässä elelevän ulottuvilla.

Se mille todella olisi käyttöä, olisi palsta, jossa toimittajat selittäisivät, mitä oikein tarkoittavat niillä ihan tavallisilla sanoilla tai ilmaisuilla, joita he käyttävät epätavallisilla tavoilla. 

Mitä esimerkiksi popmusiikkikriitikko tarkoittaa kirjoittaessaan, että joku bändi on kuuma peruna? Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan – kyllähän minäkin ymmärrän, mitä hän sillä tarkoittaa. En vain ymmärrä, miksi hänen pitää sanoa se tavalla, joka ilman myötämielistä tulkintaa tarkoittaa jotain aivan muuta. Ellei tässä tosiaankin tarkoiteta, että pumppu on jotenkin erityisen hankala tai kiistanalainen tapaus. Konteksti ei kuitenkaan tue tätä tulkintaa. 

Muistan jostain kolmen vuosikymmenen takaa erään kainuulaisen kunnanjohtajan puheen patsaanpaljastustilaisuudessa; en tosin itse puhetta, mutta sen retoriikan surrealistisen kollaasitekniikan. Puhuja yhdisteli sananparsia aivan holtittomasti aloittamalla yhdellä ja lopettamalla toisella. Kokonaisuus oli tarkkaan ottaen päätön, mutta sisällön likimääräisyydestä piittaamatta puhe ryskyi eteenpäin kuin puskutraktori lasikaupassa. Silloin se tuntui jotenkin maalaismaiselta. Vaan eipä tunnu enää. Toimittajat etelän mediassakin ovat joukolla laskeutuneet sanankäyttäjinä tavallisen ihmisen tasolle, joka etenkin median johtoportaissa tiedetään sangen alhaiseksi. 

Osittain tässä kokemuksessa saattaa olla kyse sukupolvierosta. Kieli muuttuu, se nyt ei ole uutinen kenellekään, vaan väistämätöntä ja välttämätöntäkin. Täältä setäperspektiivistä kuitenkin vaikuttaa, että myös suhde kieleen kommunikaation välineenä muuttuu, eikä ainakaan parempaan suuntaan. Miten voimme jakaa merkityksiä, jos jokainen kielenkäyttäjä ymmärtää käyttämänsä sanat eri tavoin? 

Jokaisen kohtaamisen jälkeen olisi olo kuin EU:n johtajilla aamuun asti venyneen sopimushionnan jälkeen: kukaan ei tiedä, mitä tässä oikein tarkalleen päätettiin. 

Hassu paradoksi tietysti on, että samalla kun elämäämme pysyvästi kiinnittyneet tietokoneet vaativat merkintarkkuutta, puheemme ja kirjoituksemme muuttuvat alati epätäsmällisemmiksi. Eikä siinäkään mitään muuten, mutta kun kielellä ja ajattelulla on niin kovin läheinen suhde. Miten edes ajatella asioita, joille ei ole sanoja? Ja mitä epämääräisempiä ja yksilöllisempiä käyttämiemme sanojen merkitykset ovat, sitä hatarampia ovat yhteytemme toisiin ihmisiin ja myös omiin ajatuksiimme. 

Mitä yksinkertaisempi ja epämääräisempi kieli, sitä yksinkertaisemmat ja epämääräisemmät ajatukset. Orwellin 1984:n kielellinen antiutopia tuntuu lähestyvän päivä päivältä, lehti lehdeltä, ohjelma ohjelmalta. Nettikirjoittelua ei oikein viitsi edes ajatella… Toisaalta olisi ehkä vielä kaameampaa, jos kaikkein pimeimmät ajatukset ilmaistaisiin parhaiten. Nythän ne useimmiten saavat hädintuskin ymmärrettävän ilmiasun. 

Epämääräisyydellä on tietysti käyttönsä, ja sehän siinä kaikkein pahinta onkin. Se on tietoisen sumutuksen tekniikkaa, ja sen todellisuutta hämärtävä usva leviää taloudellisen, poliittisen ja byrokraattisen vallan keskuksista alamaisten silmien eteen. Se on eliitin tuottamuksellinen salaliitto, jonka uhreja salaliittolaiset itsekin ovat, kielensä ansoista tietämättöminä – niin on pakko uskoa, muuten ihmisusko joutuu turhan koville.

Yksinkertaisin vastarinnan ele on lukea, kuunnella, katsoa tarkkaan, ohittaa toimittajien kielellinen kyvyttömyys ja ajatella itse, mitä tässä oikein sanotaan. Poliittinen tuotesijoittelu nyt ainakin tulisi kyetä tunnistamaan.  

Matti Ripatti