Rakastan tarinoita. Lyhyitä ja pitkiä, nopeita ja hitaita, hilpeitä ja vavahduttavia, helppoja ja hankalia, todellisuuspohjaisia ja mielikuvituksellisia – kaikki käy, tänne vaan minun silmiini, korviini, mieleeni! Paitsi yksi, melko viimeaikainen tarinatyyppi, joka mielestäni on kyllä enemmänkin kulttuurisen sairauden oire kuin lajityyppi. Tarkoitan kopiokirjoittajien taidetta – tiedättehän nämä mainostoimistojen kieltä uudistavat neropatit, kopiraitterit tai tuttavallisemmin vain kopit? 

Heidän päähänsä on pälkähtänyt, että myös liikeyrityksillä ja tavaroilla voi olla tarina. Itse asiassa sanotaan, että menestyneen brändin takana aina lymyilee hyvä tarina. Esimerkkinä tarjotaan Applea. 

Palaan Applen tarinaan kohta. Ensin on kuitenkin sanottava sananen kopikirjailijoiden ilmeisimmästä ilmaisun lajista, mainoksista, etenkin televisio- ja radiomainoksista. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimissä on toki myönnettävä, että parhaimmillaan ne oikeasti ovat pieniä tarinoita tai vähintäänkin kuin kohtauksia jostain kuviteltavissa olevasta isommasta tarinasta. Hieman yleisempää on se, että ne ovat ainakin ensisilmäyksellä jotenkin huvittavia vitsejä. 

Kuten tunnettua, suurin osa mainoksista kuitenkin jää tarinoina niin vähäpätöisiksi, että jos niitä ylipäätään tohtii kutsua tarinoiksi, silloin kykenee myös sanomaan lähipitserian suoramainontaa kirjallisuudeksi. 

Sen lisäksi, että mainonnan varsinainen tarkoitus asettaa omat rajoituksensa mainosten tarinoille, niitä rajoittaa ihan karusti jo silkka mitta. Lyhyesti ja nopeasti voidaan sanoa joskus paljonkin, mutta aikaraja on armoton silloinkin, kun viesti ei ole niin kontrolloitu kuin mainoksessa. Muuan hollantilainen radioasema esimerkiksi tuottaa minuutin mittaisia dokumentaarisia tarinoita, jotka sinänsä ällistyttävät sisältönsä – etenkin tunnesisällön – täyteläisyydellä. Idea toimii ja tuntuu raikkaalta yhtenä kerronnan muotona, mutta olisihan se kaamean rajoittavaa, jos kaikki tarinat pitäisi mahduttaa minuuttiin. Se kun ei vain ole mahdollista. 

Eikä edes ystävällistä yleisölle. Mediassa yleisesti ajatellaan – ainakin päättävissä portaissa – että yleisö koko ajan muuttuu lyhytjännitteisemmäksi, joten sille on tarjottava kaikki alati lyhyemmässä ja mielellään samalla kevyemmässä muodossa. Nuorimmat sukupolvet kuulemma ovat tästä alentuvasta näkemyksestä nyreissään. Idiootteinako heitä pidetään? Valitettavasti vastaus on kyllä. Mutta niin kyllä pidetään muitakin kuluttajia, nimenomaan kuluttajina siis. 

Mukava paradoksi toki on, että kun mennään riittävän lyhyeen ilmaisuun, se vaatiikin vastaanottajaltaan huomattavasti enemmän tarkkaavaisuutta ja muita hengenvoimia kuin kerronnan leppoisampi tempo. Näitä helpotustemppuja ei ilmeisestikään ole mietitty loppuun asti. 

Applen kaltaisen, lähinnä vaistonvaraisen yritystarinan tosin mahduttaa pienempäänkin tilaan. Itse asiassa pelkkä logo riittää, se sisältää tarinan tunnesisällön ja ikään kuin häivähdyksen sen juonesta – juuri tarpeeksi, että syntyy tarinantuntu. Mutta mikä se tarina sitten oikein on? 

Opiskelijapojat perustavat autotallissaan firman ja siitä sitten kasvaa tietokonemaailman hyvä Daavid uhittelemaan Microsoftin pahalle Goljatille. Mitä muuta? Epämääräisiä lupauksia paremmasta toimivuudesta ja yleisestä sympaattisuudesta vertailukohtaansa verrattuna? Näillä arvoilla voikin jo hyvin rahastaa, eikä kukaan voi väittää, etteikö Apple olisi osannut sitäkin. 

Ja tämäkö on sitten tarina? Tämän tapahtumasarjan voisi tietysti kertoa tarinana, mutta uskoakseni se olisi jotain muuta kuin brändien näköiskertomukset. 

Tai ajatellaanpa meille kaikille niin rakasta Nokiaa, mikähän sen tarina nyt on? Pian jo entinen jätti, joka huonojen johtajien käsissä tärväsi mahdollisuutensa? Koko Suomea pomottava yrityshäirikkö, joka epäisänmaallisesti kiristää etuisuuksia ja jopa mieleistään lainsäädäntöä uhkaamalla maasta karkaamisella? 

Vielä omituisempia ovat tarinat, joita teollisesti tuotettujen esineiden sanotaan sisältävän. Tällä käsilaukulla on tarina, sen on valmistanut ylellisyystavaratehdas. Ja sen pitäisi riittää, lupaus tarinasta on yhtä kuin tarina. Vanhalla tavaralla voi oikeasti olla tarina, mutta se on muodostunut itsestään, omistajansa tai omistajiensa elämän kylkiäisenä. Ei sellaista voi keksiä eikä sellaista edes voi olla uudella tehdastavaralla. 

Tai no, voi sentään – mutta voi sentään, millainen tarina… Piraattituotetta käpälöidessään voi ajatella hikipajoissa nälkäpalkalla jos silläkään ahertavia lapsia ja heidän söpöjä, näppäriä pikkukätösiään, sormet veressä neulomassa näköis-Vuittonia. Siinäpä sinulle tarina.

Matti Ripatti