Ai Weiwei, kiinalainen taiteilija ja toisinajattelija, vapautettiin äskettäin tutkintavankeudesta, sen jälkeen kun hän oli tunnustanut kiertäneensä veroja. Meillä lännessä on yleisesti pidetty veronkiertosyytöstä tekaistuna ja Ai Weiwein tunnustusta pakon alla tehtynä. Onhan mahdotonta ajatella, että taiteilijana tärkeä ja poliittisten mielipiteidensä ilmaisijana merkittävä henkilö olisi oikeasti sortunut mihinkään rikolliseen. Etenkin kun hän on niin sanoakseni meidän, eli demokratian ja vapauden puolella.

Kummallinen on tämä usko puhtaaseen hyvyyteen ja samalla tietenkin myös yhtä puhtaaseen pahuuteen. Kiina ei ole oikeusvaltio, joten syytös voi hyvin olla tekaistu. Toisaalta Ai Weiwei on ihminen, joten aivan yhtä hyvin hän voi ollakin veronkiertäjä. Kysymys kuuluu: tekisikö pieni tai suuri talousrikos Ai Weiweistä huonon taiteilijan ja kelvottoman poliittisen ajattelijan?

Jos hän olisi vain taiteilija, sietäisimme luultavasti paljon enemmän. Veronkierrossa ei tosin ole samanlaista pahuuden glamouria kuin väkivaltaisuudessa, seksuaalisessa holtittomuudessa ja päihderiippuvuuksissa, sekä joidenkin silmissä wahlroosilaisessa ahneudessakin.

Mutta Ai Weiwei on myös vapauksien sankari, meidän maailmamme edustaja vihamielisessä maassa. Siksi hänen tulisi olla täydellinen. Olemalla inhimillisen raadollinen hän turmelisi myös meidän maailmamme maineen.

Siksi olisimme syvästi pettyneitä, jos hän osoittautuisi rikolliseksi. Samalla tavalla kuin olemme syvästi pettyneitä aina, kun joku maahanmuuttaja tekee jotain ikävää – siis sikäli kuin emme lukeudu hommalaisiin, joita sellainen tietysti aina riemastuttaa.

Sen, joka saa osakseen meidän sympatiamme, on syytä olla niiden arvoinen. Hänen on syytä olla virheetön.

Minä olen kyllä valmis sietämään Ai Weiwein veronkierron, eikä se muuta käsitystäni hänen taiteestaan tai poliittisesta toiminnastaan. Veronkierto on hänen yksityisasiansa, toisin kuin hänen taiteensa ja poliittinen ajattelunsa. Hänen merkityksensä maailmalle on hänen töissään ja ajatuksissaan, ei hänen yksityiselämässään. Ja jos joskus osoittautuu, että hänen raha-asioissaan ei ollut mitään hämärää, silläkään ei ole mitään merkitystä – paitsi tietysti todisteena Kiinan valtion rappeutuneisuudesta.

Samaan tapaan minusta on herttaisen yhdentekevää, miten poliittiset päättäjät ja korkeat virkahenkilöt hoitavat mies- ja naissuhteensa. Sen sijaan kaikenlaiset päivänvaloa kestämättömät taloudelliset ja valtapoliittiset puliveivaukset ansaitsevat nollatoleranssin, sillä ne vaikuttavat muidenkin kuin päättäjien itsensä elämään.

Siksi on paljon vaikeampi hyväksyä Vantaan kaupunginjohtajan omituisia vaikkakin ehkä laillisia suhteita ja etuja kuin kiinalaisen taiteilijan mahdollista vilppiä.

Matti Ripatti