Luin esihistoriallista ihmistä kuvaavasta kirjasta, että kaikilla ihmisillä on tarve ilmaista itseään symbolien kautta, että ei ole yhteiskuntaa ilman taidetta ja että yhteisöllisyys ei synny pelkästä yhteisestä toiminnasta hengissä pysymisen takaamiseksi, vaan sen olennaisena rakennusosana on myös taide.

Kirjassa selitettiin myös, että jos esihistorian ihmisen tuottamasta taiteesta on vain vähän arkeologisia jälkiä, sen ei tarvitse olla todiste ”taiteettomuudesta”, vaan se ehkä osoittaa, että taiteen tekeminen oli tuolloin tärkeämpää kuin tuleville sukupolville säilyvän jäljen, esineen, tuottaminen. Taiteen tekemistä ei ollut varattu ”spesialisteille” ja kenellä tahansa oli vapaus lisätä tekemiseensä jotakin, mikä ylitti pelkän tarvefunktion, jotain, jonka käyttövoimana oli luovuus.

Kun elokuvantekijätuttavilta kysyttiin, mikä oli ollut elokuvan tekemisessä parasta, he vastasivat spontaanisti, miten hienoa oli ollut istua koko porukalla leikkauspöydän ääressä luomassa teosta sen sijaan että kuvapätkiä olisi lähetelty netin kautta kullekin yksin katsottavaksi ja miten hyvä tunnelma oli syntynyt siitä, kun elokuvan teemasta kerätty valokuvamateriaali oli levitetty isolle pöydälle ja teoksen tunnelma oli lähtenyt kutoutumaan tiiviiksi sidokseksi tiimin yhdessä vaihtamista kommenteista.

Muistan, miten kotona äitini vaali kauneutta. ”Mistä vain voi tehdä taidetta”, hän huokasi tyytyväisenä katsellessaan valmista ruokapöytää, jossa vaaleansiniset servietit kaartuivat kiehkuroille sinikoristeisten lautasten reunojen yli ja kullerokimppu ryöppysi vanhasta vesikannusta kuin kultainen suihkulähde.

Äitini otti ajan pöydän kauniiseen kattamiseen eikä välittänyt, vaikka lautasliinat rutistettaisiin hellaan palamaan, vaikka kukat kuihtuisivat ja lautaset kolhiintuisivat tiskissä. Juuri tuo ruokailuhetki oli suurta taidetta ja sillä, mitä myöhemmin tapahtuisi, ei ollut merkitystä. Kotoisalla taiteellaan äitini loi yhteisöllisyyttä. Hänelle se oli luonnollista, koska hänen lapsuudessaan ihmiset vielä kokoontuivat yhteen laulaakseen, tarinoidakseen, leikkiäkseen. Taide-elämyksen ensisijainen hankintatapa ei ollut sen ostaminen.

Taideteoksesta tuli rahallisen spekuloinnin kohde vasta kun yhteiskuntaan kehittyi porvarisluokka, ja kulttuurivientivalmennuksessa (kyllä: valmennuksessa!) sain kuulla kysynnän ja tarjonnan lain huipentuman eli uusliberalistisen näkemyksen taiteen tekemisestä. Kansainvälisen taideverkoston omaava luennoitsija esitti kyseenalaistamattoman perusoletuksen, jonka mukaan taidehistoriaa luodaan nykyään markkinoiden tarpeiden pohjalta. Hän ylisti tuotteistamishierarkiaa, jossa konsultti selvittää taiteen ostajien tarpeet, välittää ne markkinapotentiaalia omaaville taiteilijoille ja muokkaa yhdessä näiden kanssa teoksen – tuotteen – jonka hän voi sitten myydä taidemarkkinoiden parhaille ostajille. Konsulttimme ei nähnyt tässä rakennelmassa muuta ongelmaa kuin sen, miten tekijänoikeudet jaetaan, koska hänkin on nyt osallistunut taideteoksen syntyyn. Kuulijakunnassa vallitsi harras hiljaisuus, kuten ainakin väkevässä todistustilaisuudessa. Kun ainoa pöyristyksen aihe kuulijoille oli se, että konsulttimme kieltäytyi paljastamasta palkkioitaan, aloin miettiä, että seuraavalle luennolle otankin kynän ja paperin sijaan mukaan puukon ja kaarnanpalan.