Kun olin esiteini-iässä ja elin ensimmäistä tietoista arvojen kyseenalaistamisvaihettani, yksi vaikuttavimpia lukukokemuksiani oli Rooman klubin 1972 julkaisema Kasvun rajat. Siinä sanottiin, että ihmiskunnan on tarkistettava kulutustottumuksensa selvitäkseen tästä tulevaisuuteen, koska maapallon sietokyvyn rajojen ylittämisellä on traagiset seuraamukset.

Tässä on tärkeää lukea lauseen viimeiset sanat oikein: siinä ei sanota "voi olla"  vaan "on" eli "tulee olemaan". Asiaa ei vesitetä tekopyhällä näennäisobjektiivisuudella: "Parempi ilmaista itsensä varovaisesti, kun ei voi tieteellisen varmasti tietää." Sillä tietäähän sen, kun vain yhdistää havaintonsa ja jäljellä olevan ajattelukykynsä ja satua keisarin uusista vaatteista muistellen uskaltaa lausua johtopäätöksensä ääneen – tai ainakin itselleen: Tragedia on jo ovella.

Tärkeää on myös kiinnittää huomio sanaan "ihmiskunta". Eli kun hiilijalanjälkipeikkojen tanssi pelottaa, happosade hirvittää ja juomaveden puute janottaa, on muistettava tunnustaa, että ei maailmaa tarvitse pelastaa vaan ihminen. Maapallo tulee kyllä selviämään ilman mehiläisiä, ilman öljyä, ilman viljelymaata. Se selviäisi paljon paremmin ilman ihmistä: mitä hyötyä maapallolle tai ympäristölle tai luonnolle ihmisestä on koskaan ollut?

Haittaa ihmisestä on ollut aina, mutta tähän asti maapallo on pysynyt radallaan, koska ihminen on käyttänyt omia aivojaan ja pitänyt elämänsä ohjenuorana oppia, jonka on saanut seuraamalla edellisten sukupolvien ja muiden lajien käyttäytymistä.

Vasta viime aikoina ihmisen tuottama haitta on kasvanut eksponentiaalisesti. Ihminen on systemaattisesti tyhmistetty ja huijattu uskomaan talouskasvuun, jolle omistava luokka on disainannut "kehityksen" käsitteen houkuttelevan kulutusjuhla-asun. Ihminen, joka on selviytynyt tulevaisuudesta toiseen pari miljoonaa vuotta, on nyt, muutaman kymmenen vuoden aikana, onnistuttu johdattamaan määkivänä laumana teurastamoon, jossa tulevaisuuden veri valutetaan meistä lämpimänä, vielä viimeisen kerran elämää sykkivänä virtana historian jäteojaan.

Jos laumassa muutama syyllisyydentuntoon tullut yrittää pökkiä väärään suuntaan, sen ajattelu tukahdutetaan syöttämällä sille sama talouskasvu "kestävän kehityksen" karamellikääreessä. Kun lajittelee roskansa (ilmaista työtä, jonka hyödyn kerää jätteen eteenpäin myyvä monikansallinen firma) ja osallistuu nenäpäivään ("kehitysmaiden lapset ovat suomalaisten sydäntä lähellä") ja hankkii ekotuotteita (jotka on kuljetettu tänne muista maanosista muunmaalaisen levittäjän välityksellä) voi omantunnon soimaamatta pysyä tottelevaisesti osana järjestelmää, jossa ihmisen määränä on jatkaa voiton tuottamista jonkun muun pääomalle. Ja määkiä kuorossa kehitysuskontunnustusta, jonka mukaan vain ostamalla syntyy työpaikkoja köyhille.

Mutta ei köyhille työpaikkoja haluta. Köyhillä on paljon tärkeämpi tehtävä yhteiskunnassa kuin työnteko. Heidän kuuluu lisääntyä ja täyttää maa ja heillä kuuluu olla kukkarossaan juuri sen verran rahaa, että he voivat ostaa mahdollisimman halvalla tuotettua ja mahdollisimman suuren voiton tuottavaa laadutonta ja turhaa ryönää.

Köyhyyttä ei siis kannata pelätä, koska sellaista köyhyyttä ei maailmaan sallita syntyvän, etteikö köyhä voisi täyttää tehtäväänsä kuluttajana.

Omistavan luokan suurin uhka onkin erilainen köyhyys. Sellainen "köyhyys", jossa ei osteta muuta kuin välttämätön. Jossa ei osallistuta talouskasvuun vaan vähennetään kulutusta ja haetaan hyvinvointi vaikkapa taiteesta ja yhteisöllisyydestä. Jossa tavoitteena on kestävä onnellisuus ja oman ajattelun kasvu. – Ehkä tällainen köyhyys saattaa vielä ehtiä pelastaa meidät. Varmaa ainakin on, että nykyisen ihmiskunnan tulevaisuus ei tarvitse osto- vaan joukkovoimaa.

 

Kirsi Kinnunen