Suomen Kulttuurirahasto on huolissaan kulttuurin heikentyvästä asemasta mediassa ja kenties myös kulttuuritoimittajien heikentyvästä laadusta. Monista lehdistä on kerrassaan lakkautettu koko kulttuuritoimitus, ja sähkömediassa kulttuurijournalismi on lähes yksinomaan Yleisradion varassa. Ainakin kulttuuritoimittajilla on todellista syytä huoleen; jos nimittäin havittelevat toimeentuloa kulttuurijuttuja ja/tai kritiikkiä tekemällä.

Tilanteen kohentamiseksi järjestetään 20 kulttuuritoimittajalle tai sellaiseksi haluavalle puolivuotinen koulutus, jonka aikana ”käydään yhdessä näyttelyissä, teatterissa, konserteissa ja muissa kulttuuritapahtumissa ja tutustutaan myös suomalaisen kulttuurin kivijalkoihin ja instituutioihin, maakuntien kulttuurisiin erityispiirteisiin ja maakuntalehtien kulttuuritoimituksiin sekä jonkin ulkomaisen median kulttuuritoimitukseen”.

Kuulostaa tosi kivalta puuhastelulta, oi jospa saisi olla mukana... Miten koulutus sitten säteilee suomalaiseen mediaan, onkin toinen juttu. Vähintään yhtä paljon kuin kulttuurijournalistit tai sellaisesta haaveilevat, koulutusta tarvitsisivat kulttuuritoimitusten esimiehet ja heidän esimiehensä, sillä pelkkä toimittajan innostus ei riitä kantamaan juttua julkisuuteen. Julkisuuden portinvartijat voisivat joskus olla myös sisäänheittäjiä – uskon jokaisella kulttuurijuttuja tehneellä olevan kokemusta siitä, että esimerkiksi taiteilija hylätään jutunaiheena siksi, ettei hänestä vielä kukaan tiedä.

Ylipäänsä pyrkimys miellyttää mahdollisimman monia sekä taipumus antaa aiheiden visuaalisen potentiaalin ohjata julkaisuvalintoja köyhdyttää kulttuurijuttujen kirjoa. Sen, että juttujen tietenkin pitää kommunikoida yleisön kanssa, ei pitäisi tarkoittaa sitä, että joka ikinen suunnitellaan vähälahjaisimmankin kahdeksanvuotiaan käsityskykyyn mahtuvaksi.

Asian toinen puoli on se, että puoli vuotta ei millään voi riittää edes siihen, että hankkii yleissivistyksen, saati syvemmän tiedon jostakin kulttuurin/taiteen osa-alueesta. Joitain teknisiä niksejä ja uusia näkökulmia ehtii kyllä omaksua, mutta koko touhun perustana pitäisi olla edes jonkinlainen yleiskäsitys itse asiassa koko kulttuurihistoriasta. Kulttuuri, mikä näissä yhteyksissä tarkoittanee yhtä kuin taiteet, eroaa tieteestä siinä, etteivät sen keksinnöt ikinä kokonaan vanhene. Siis keksinnöistä ne, jotka henkiin ovat jääneet – valtava, musertava valtaosa kaikesta maailmassa luodusta taiteesta kun on vaipunut täydelliseen unohdukseen.

Tästä seuraa se, että tajutakseen nykytaidetta kunnolla pitää tietää jotain tai oikeastaan aika paljonkin sitä edeltäneestä taiteesta. Toisin kuin median johtotasolla tunnutaan uskovan, tietämättömyys tuskin koskaan tuottaa tuoreutta – on kovin hankalaa luoda uutta, jos ei ole mitään käsitystä vanhasta. Sama pätee taidekritiikkiin, ei uutta voi edes sellaiseksi tunnistaa, ellei tunne riittävästi vanhaa.

Puhumattakaan siitä, että jokaisen kulttuurituotoksen taustalla jollain tavalla väijyy koko kulttuurin ja taiteen historia, joka antaa sen merkityksiin omat vivahteensa. Vaikka kaikki tarvittava tieto onkin kaikkien ulottuvilla netissä, täysin tietämätön ei saa sitä käsiinsä, eikä käsiinsä saadessaankaan ymmärrä, mitä hyppysiinsä on saanut.

Ja vielä jos yhden asian voisi toivoa: opettakaa nämä kulttuurin nuoret toivot kirjoittamaan suomea sillä tavalla, että he itsekin ymmärtävät, mitä tulevat sanoneeksi. Ja parhaassa tapauksessa jopa sanovat tasan sen mitä tarkoittavat, sen sijaan että tulevat vain sanoneeksi jotain jonnekin päin.

Sekavasti ilmaistu on sekavasti ajateltu. Niinpä kirkkaan ilmaisun opettaminen on kirkkaan ajattelun opettamista. Sitä soisin meille kaikille.

Matti Ripatti