Ällistyin aika tavalla julistusta, johon Kaarina Hazard päätti 28.4.  IL-bloginsa, jonka aiheena oli, kuinkas muutenkaan, perussuomalaiset. Hazard nimittäin kirjoitti: "Voi olla, että kansa ja poliittiset puolueet hyvinkin olisivat valmiita yhteistyöhön, neuvotteluun ja kaikenmoisiin kompromisseihin. Media ei ehkä ole. Se tahtoo sotaa."

Ai että media tahtoo sotaa?! Ja mistähän sen näkee? Entä tarkoittaako Hazard medialla toimittajia vai mediayrityksiä?

Ainoa todellinen sodan kalske on kantautunut korviini siitä kun mediayritykset ovat tehneet Goljat-hyökkäyksiään freelancereiden oikeuksia vastaan. Mutta tätä sotaa Hazard tuskin tarkoittaa ja se onkin eri jutun aihe.

Toimittajat taas näyttävät tottuneen sellaisen pullamössön puklautteluun että sotilaita ei heistä tekisi Yhdysvaltain merijalkaväen koulutusleirikään. Yhteiskunnan rakkikoirat ovat läskiintyneet mukaviin porvariskoreihinsa, joista lyllerretään toteuttamaan juuri niitä sirkustemppuja, joihin esimies ja mediayrityksen omistajat ovat heidät aivopesseet: pitää saada lukijoita (lue: tuottaa yhä enemmän voittoa jaettavaksi mediayrityksen omistajille), pitää julkaista juttu ensimmäisenä (lue: hankkia mediayritykselle mainostajia), pitää kasvattaa kuprutoleranssi ennätyslukemiin (lue: unohtaa itsekritiikki ja asioiden kyseenalaistaminen).

Suomessa on minusta hyviä asiajuttutoimittajia, mutta auta armias, kun pitäisi palvella lukijoita antamalla heille välineitä ajatella itse ja tehdä päätelmiä maailman menosta – silloin vastarannalla huutaa vain toinen samanlainen. Mutta millä kauhalla itsenäistä ajattelua ammentaisi, kun on sitä on pipetillä annettu? Herrojen jakaman paskan nieleminen kakistelematta, talvisodan hengessä, on suomalaista perinnettä vahvimmillaan. Ja nykyisessä uusliberalismin Jurassic Parkissa kaikkialla rehottavan nousukasmonokulttuurin tieltä kitketään tehokkaasti kaikenlaiseen älylliseen toimintaan viittavan kasvun sirkkalehdetkin.

Ei ihme, jos toimittajaparatkin luulevat että helpoimman tien vittuilu on yhtä kuin älykkyys: näykitään rampaa akillesjänteestä ja tarkistetaan koko ajan, huomaavatko muut miten pelottavat raateluhampaat meikäläisellä on. Vaikka niitä ei viitsitä todella intohimoisesti iskeä mihinkään muuhun kuin kerran kuussa pomolta tulevaan raksuannokseen.

Toimittajien omahyväinen teatterimiekkojen kalisuttelu oman porukan kesken on osa sitä elitismiä, jonka herättämä ärtymys on osaltaan lannoittanut perussuomalaistenkin kannatusluvut Jaakon herneenvarsimaiseen kasvuun.

Minusta näiden vaalien suurin voitto on ollut se, että ihmiset näyttävät innostuneen seuraamaan ja jopa puhumaan politiikkaa antaumuksellisemmin kuin pitkään aikaan. Vaan miten tähän reagoi "media"? En ole lehtiä satunnaisotannalla selatessani nähnyt muuta kuin vanhaa kunnon suomalaista pizzeriamentaliteettia eli "mitä yhdet edellä sitä toiset perässä" -tyyppistä apinointia. Politiikasta uudelleen kiinnostuneille lukijoille tarjoillaan samaa valmiiksi pureskeltua kevythuttua ja pikkutyhmää human interest -löpinää kuin ennenkin sen sijaan että iskettäisiin ne raateluhampaat kiinni tilaisuuteen ja edes yritettäisiin repiä asiat vereslihalle.

Vaikka sillä, joka todella haluaa ryhtyä sotaan henkistä löysyyttä vastaan, on käytettävissään maailman yksinkertaisin ja samalla tehokkain ase eli kysymys: "Kuka tästä hyötyy?"

 

Kirsi Kinnunen