Ottaa päähän niin sanottujen vieraslajien vaino. Luonnon suojelemisen nimissä lupiineja ja kurttulehtiruusuja jahdataan kuin suurempiakin pahantekijöitä. Polttavan jättiputken kitkennän vielä ymmärtää, vaikka toisaalta, siedetäänhän nokkosiakin

Kun kasvin siemenen kuljettaa Suomeen suolistossaan lintu, ja siemen sitten luonnollista tietä poistuttuaan itää, kasvaa ja kauan elää ja menestyy maan päällä, niin kyseessä on hyväntahtoiseksi laskettava tulokas, ei vieraslaji. Ei, vaikka kyseisen lajin edustaja ei olisi koskaan aiemmin juuriaan Suomen maaperään työntänyt. Mutta jos samainen siemen kulkeutuisi maahan ihmisen suolistossa ja niin ikään samojen vaiheiden jälkeen ryhtyisi villisti rehottamaan, kyseessä olisikin häijy vieraslaji, jonka häätämiseksi lähes kaikki keinot ovat sallittuja.

Jo pelkkä vieraslajin määritelmä – ”vieraslaji on ylittänyt luontaiset leviämisesteet, kuten mantereen, meren tai vuoriston ihmisen tietoisella tai tahattomalla vaikutuksella” – ärsyttää. Se asemoi ihmisen touhuineen luonnon ulko-, jollei suorastaan yläpuolelle. Ihmislajin toimet ovat toki moninaiset, se on käynyt kuussa ja keksinyt internetin. Moninaisuudessaankin keksinnöt ovat silti luonnollisia, ei kuumatkassa tai googlaamisessa mitään luonnotonta ole, yliluonnollisesta puhumattakaan.

Toisaalta, panee myös miettimään, että mihinkä kohtaan se aika nyt sitten pitäisi pysäyttää, jotta kyseessä olisi juuri sellainen Suomen luonto kuin ihmislaji haluaa sen olevan? Kuinka kauas taaksepäin on katsottava, kun häädettäviä vieraslajeja aletaan valita? Valkohäntäpeura saa jäädä, mutta lähteekö siili Lapista?

Erityisen kummallista on väittää, että ilmaston lämpenemisen takia vieraslajeja tulee yhä lisää. Ei tule vieraslajeja. Tulee uusia lajeja, jotka kotiutuvat itselleen suotuisiin olosuhteisiin. Se on luonnollista, sillä luonnossa muutos on luonnollista ja alituista.

Kaikista eniten kuitenkin ärsyttää luonnon aliarviointi. On vaikea kuvitella, että mikään laji – ihmistä itseään lukuun ottamatta tietenkin – valtaisi ja vaarantaisi Suomen luontoa niin, että ”sen leviämisen hidastamiseksi tarvitaan jokaisen kansalaisen työpanosta”, kuten ympäristökeskus jättipalsamista toteaa.

On älytöntä suhtautua luontoon kuin teini-ikäiseen kapinalliseen. Ihmisen on hyvä suojella luontoa omilta järjettömyyksiltään, mutta ihan vaan oman etunsa nimissä. Turha siitä on luontoa uhriuttaa.

Ihmisen ja luonnon suhteessa on samaa epätasapainoa kuin minun ja kissaneiti Nokuse Koposen vastaavassa. Melko hyvin siedän sen – toki harvinaista – äkäpusseilua, mutta toisinaan katti ylittää sietorajan. Se kallistaa päänsä, avaa suunsa, lähestyy minua ja ilmiselvästi uskoo olevansa tiikeri, jolla on valta ja voima murskata sääriluuni tuosta vaan. Silloin nostan suuruudenhullun pedon naamani eteen puhuteltavaksi. Tuijotan äreänkaunista kissannaamaa ja totean napakasti: ”Minä olen isompi kuin sinä, muista se”. Se toimii, aina.

Luonnolle isottelu, kuten vieraslajien vaino, on turhaa. Ihminen on edelleen osa luontoa, ei sen omistaja, eikä hallitsija.

Annetaan niiden lupiinien ja ruusujen kukkia. Viime kädessä luonto itse kyllä panee kuriin lajin kuin lajin, joka riittävän kauan ja ahneesti riistää tilaa ja resursseja muilta.