Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen, tuo liike-elämän etuja väsymättömästi vartioiva rakkikoira, peräsi Helsingin Sanomien kolumnissaan bisneksen puolustajia. Kuka poliitikko uskaltaisi Britannian David Cameronin tavoin nousta kansalaisia vastaan ison rahan puolesta? Ei Apunen tietenkään asiaa noin muotoillut, mutta näkökulmavaihdoksella hänen sanomansa voi näinkin ymmärtää. Samaan tapaanhan Apusella itselläänkin on tapana hahmotella ns. vastapuoli oman mielensä mukaiseksi.

Apusta rassaa ylenmääräinen puhe ahneudesta ja sen sellaisista ikävistä asioista, jotka täysin aiheetta yhdistetään liike-elämään. Närkästyksessään hän sitten sujuvasti omaksuu uikuttavan uhrin roolin, mikä noin arrogantille kirjoittajalle sopii huomattavan huonosti. Liikemiehiä kiusataan, hyi! Tyhmä kansa ja täystomppelit toimittajat eivät tajua, että pohjaton ahneus – sori vaan kaima, ahneudesta nyt vain on pakko puhua – tuottaa hyvää kaikille.

Herroille ei siis riitä, että he saavat aineellista hyvää enemmän kuin kukaan tarvitsee tai enemmän kuin kenellekään on hyväksi. Heille ei riitä, että poliitikot vaikka taittuvat kaksinkerroin takaperin heitä mielistelläkseen.

Mitä he sitten vielä haluavat? He haluavat, että heitä ja heidän valtaansa myös rakastettaisiin, ei vain alistuttaisi sille. Se on ymmärrettävää. Varmasti Stalinkin halusi rakkautta alamaisiltaan.

Mutta miksi me sitten emme rakasta isoa bisnestä? Olisikohan sillä jotain tekemistä myös suurliikemiesten itsensä ja Björn Wahlroosin kaltaisten kapitaali-ideologien hyytävän omahyväisten lausuntojen kanssa?

Kyllähän sitä voisi rakastaa ihmiskasvoista markkinataloutta, mutta kun sieltä markkinoilta tuimasti tuijottavat vain Stora Enson Jouko Karvisen kaltaiset kovanaamat. Tai vaikkapa energiayhtiöiden johtajien kaltaiset ketkut, jotka vetävät bonuksia kuin kokainisti kokaiinia täysin riippumatta siitä, miten bisnes sujuu ja mikä on heidän osuutensa siinä sujumisessa.

Joten kaimani voisi lopettaa kitisemisensä ja nähdä sen vaikutusvallan, joka hänen hyvillä veljillään jo on. Eikö siinä muka ole tarpeeksi?

Matti Ripatti