Minä vien kaksivuotiaani päiväkotiin. Sydämeen sattuu, mutta se on nyt tehtävä. Minun on pakko saada muutama tunti päivässä itselleni ja kirjoittamiselle, muuten räjähdän. Räjähtänyt äiti on huono äiti, joten päiväkotiin siis.

Aloitan mahdollisten hoitolaitosten kartoittamisen ja lähestyn ensimmäistä paikkaa. Piha on siisti, istutukset järjestyksessä, mutta mitään leikkivälineitä ei näy. Saavun hämyiseen huoneeseen, jossa pienimmät nukkuvat sittereissä ja isommat huutavat vieressä. Meteli on sanoinkuvaamaton, mutta vauva nukkuu kun nukuttaa.

Lapsia on ainakin kaksikymmentä. Pienin kolmekuinen, isoin kolmevuotias. Loput ovat jostain siltä väliltä. Hoitajia on kaksi. Kysyn toiselta ulkoilumahdollisuuksia. Hän osoittaa parvekkeen ovea ja näyttää hämmenyneeltä. Mitä varten ulos pitää mennä, kun sisätilakin on keksitty?

Päiväunille lapset viedään kellariin. Siellä on läjässä nuhjaantuneita patjoja ja katonrajasta pilkottaa pieni siivu päivänvaloa. Että ihan ikkunakin siellä kellarissa.

Lähden ja lupaan palata asiaan, mutta en tietenkään palaa. Kukaan ei ulkoiluta tyttöäni parvekkella eikä ainakaan nukuta kellariin.

Soitan seuraavan hoitolan ovikelloa. Ovisummeri huutaa kuin pistetty sika. Sisältä alkaa kuulua jeesuksenmoinen huuto ja älämölö. Jos joku nukkui, ei nuku enää. Mustatukkainen goottityttö avaa oven ja esittelee itsensä päiväkodin johtajaksi. Kättelen ja astun sisään.

Huone on pieni, mutta valoisa. Nelikuinen lojuu sitterissä, jota kolmivuotias heiluttelee vauhdikkaasti. Vauva ei välitä ja isompi kyllästyy. Lapsia on viisitoista. Nuorin neljä kuukautta, vanhin kolme vuotta. Loput siltä väliltä. Hoitajia on kaksi, goottityttö ja iso ranskalainen.

Kyselen ulkoilusta ja ruokailusta. Talon takana on puutarha, mutta sinne ei voi mennä, koska aita on rikki. Lapset syövät aamulla, päivällä, iltapäivällä ja illansuussa. Ruoka on luomua ja talossa on oma kokki, joka sen valmistaa. Välipalaksi tarjotaan hedelmiä, ei koskaan makeisia eikä keksejä, gootti mainostaa tyytyväisenä. Lapset ovat itkuisia ja äänekkäitä. Gootti ja ranskalainen ottavat heitä jatkuvasti syliin, halailevat ja pussailevat. Lapset rauhoittuvat vähitellen.

Mitään erityistä päiväohjelmaa ei ole. Ruoka-ajat ovat suunnilleen samat joka päivä. Kyselen opetussuunnitelmasta ja talossa vallitsevista pedagogisista käytännöistä. Gootti tuijottaa minua suu auki ja kertoo, että lapsia hoidetaan sen aikaa, kun vanhemmat ovat työssä. Joskus piirretään puukynillä, joskus tehdään palapelejä. Lapsilla on leluja ja hoitajat vahtivat, ettei kukaan satuta itseään tai toista. Kiitän ja lupaan palata asiaan.

Kotona syvennyn paikalliseen päiväkotitouhuun internetin avulla ja tajuan, että tästä maasta en löydä etsimääni. Täällä ei ole korkeakoulutettuja lastentarhanopettajia, ei löydy pedagogista filosofiaa, ei varhaiskasvatussuunnitelmaa, opetussuunnitelmasta puhumattakaan. Kurahousuja ei voi ostaa marketista ja lapset pääsevät ulos päiväkävelylle kaupungin keskustaan sunnuntaisin, jos aurinko paistaa eikä tuule liikaa. Tämä ei ole Suomi, tämä on Luxemburg, ja minun pitää se hyväksyä.

Ranskankielinen sana, garderie, jota yleisesti käytetään lastenhoitopaikoista, tulee verbistä garder, vartioida. Laitoksen tehtavä on vartioida. Ei kasvattaa, ei kouluttaa, ei lohduttaa, ei tukea, ei mitään sitä, mitä me suomalaiset pidämme itsestään selvänä.

Olen läksyni oppinut ja soitan goottitytölle. Kahdeksansataa euroa kuukaudessa ja puolipäivähoitopaikka on taattu. Nielaisen ja mumisen kiitoksen. Voimmeko aloittaa huomenna?