Pelottaa. Muitakin kuin maahanmuuttajia tai siltä näyttäviä, siis kaikkia meitä, jotka emme äänestäneet Perussuomalaisia. No, ehkä tuossa on hitunen liioittelua, mutta siltä tuntuu.

Pelottaa myös kirjoittaa tuo, mitä tuossa ylhäällä lukee. Vaikka en pidä järin todennäköisenä, että perussuomalaisen arvomaailman jakavat ihmiset laajoin joukoin näitä sanoja lukisivat, pelkään että ne vain lisäävät perussuomalaisten suosiota.

Yritän vakuutella itselleni, että kannattajia on kuitenkin vain noin viidennes äänestysikäisistä, ja kotikaupungissani vielä vähemmän. Silti pelottaa. Pelottaa, että perussuomalaisten monenkirjavassa joukossa johtoasemaan nousee kaikkein parhaiten organisoitu porukka, nämä niin sanotut maahanmuuttokriitikot.

Pelottaa luopua sievistelystä ja sanoa heitä rasisteiksi, koska sekin saattaisi vain kasvattaa heidän suosiotaan. Yhdet ajattelisivat, että siinä taas yksi kukkahattusetä leimaa avointa ja rehellistä keskustelua penäävät sananvapauden esitaistelijat. Ja toiset tuumisivat, että mitäs vikaa rasismissa muka on? Ja kannatus kasvaisi.

Kaiken tämän vainoharhaan vivahtavan tunnekuohun keskellä yritän turvautua raskaaseen puolustautumisretoriikkaan. ”Meillä ei ole muuta pelättävää kuin itse pelko.” Tottahan se on, mutta tieto olisi vielä saatava jalostettua tunteeksi.

Seuraavaksi käännyn kirjallisuuden puoleen. Venäläisen Kornei Tsukovskin pitkä runo Torakka (jonka Kirsi Kunnas on suomentanut ja Radioateljee ”dokumentaarisena musikaalina” esittänyt: http://areena.yle.fi/player/index.php?clip=1304103911134&language=fi ) tarjoaa lohtua. Siinä tarkastellaan virtuoosisesti loruilevan runon keinoin vallan olemusta.

Lyhyt referaatti: torakka julistautuu luomakunnan valtiaaksi ja jostain syystä kaikki muut olennot alistuvat sille, elävät kauhussa sen vallan alla, kunnes paikalle saapuu valtasuhteesta onnellisen tietämätön pikkulintunen, joka nappaa hirmuvaltiaan nokkaansa ja syö.

Tarinan opetus: valta on aina pohjimmiltaan uskomuskysymys, kukaan ei voi hallita elleivät alamaiset – joita aina on valtavasti enemmän kun valtiaita – siihen suostu; ja suostumus pohjautuu pelkoon, joka pohjautuu siihen, että valtaan uskotaan... ja niin edespäin, noidankehä jos mikä on tämä vallanpidon ja alistumisen suhde.

Kun alamainen lakkaa uskomasta valtaan, valta lakkaa olemasta todellista.

Ehkä muistan tämän, kun seuraavan kerran kohtaan rasismia missä tahansa – itseeni en usko sen kohdistuvan, niin perussuomalaisen, keski-ikäisen ja keskiluokkaisen oloinen olen, ettei kukaan edes kiinnittäisi huomiota – ja minua pelottaa korottaa ääneni ja sanoa, ettei tuo nyt ole aivan asiallista. Jos alistun pelkoon, terroristit ja rasistit ovat jo voittaneet taistelun, taistelutta.

Matti Ripatti