Työelämästä kantautuu tuskastuneita huutoja ja kuiskauksia. Ihmiset väsyvät, kun työtä on liikaa. Se on kuitenkin tervettä väsymystä verrattuna siihen turhautumiseen, joka kumpuaa ihmisestä, joka tekee työtä, jossa ei ole järkeä. Koska maalta on hyvä huudella, kun merellä on hätä, katson asiakseni tökkiä kolmea puhkaisemista odottavaa työelämän paisetta.

 

Itselläni on Euroopan huonoin palaveriperse. Turhien palavereiden herkistämä persnahkani on yksi syy siihen, miksi hylkäsin vakaan ja turvallisen palkkatyön ja asetuin epävarmaan vapauteen.

 

Olen istunut työelämäni aikana lukuisissa kokouksissa ja palavereissa, joiden ainoaksi saavutukseksi on jäänyt apea mieli siitä, kuinka tavattoman stressaantuneita kaikki osallistujat ovat. Varattu aika on kulunut siihen, että kukin on vuorollaan vedonnut kiireisiinsä ja vuolassanaisesti todistanut olevansa kyvytön tekemään yhtään mitään kohteena olevan asian eteen. Usein kaikilla on ollut kiire seuraavaan kokoukseen, jonka osanottajat toisinaan ovat olleet tasan samat kuin ensimmäisessäkin. Myös kokousten kulku ja lopputulema ovat usein muistuttaneet toisiaan.

 

Joskus palaverissa on saatu jotain aikaiseksikin, mutta harvoin mitään sellaista, jota ei olisi voinut hoitaa yksin tai pienemmällä liikekannallepanolla. Sitä paitsi yleensä porukan herkkäperseisin lupaa lopulta kuitenkin hoitaa vaikka kaikkien hommat, kunhan vain pääsee eroon kollektiivisesta mäyhäämisestä.

 

Toinen puistattava piirre on töiden projektisoituminen. Selkeärajaisilla projekteilla on paikkansa maailmassa, mutta pientä rajaa nyt kuitenkin. Moni projektityöläinen hankkii elantonsa täyttämällä ensin rahoitushakemuksia ja sitten raportoimalla rahankäytöstä. Siinä välissä hän ehtii tilata nettiin näyttävät sivut, joiden päivittäminen luonnollisesti päättyy projektin myötä eli jokseenkin heti sivujen valmistumisen jälkeen.

 

Mikä pahinta, monelle projektille – toisin kuin yleinen elämänkokemus antaisi ymmärtää – työntekijän asiantuntemuksesta saattaa olla jopa haittaa. Ammattilaisen on nimittäin vaikea uskotella itselleen, että nettisivut, näyttävät kirjelomakkeet ja seminaareissa jaettavat logokynät suuresti syrjintää vähentäisivät tai lastensuojelun asiakkaiden tilannetta kohentaisivat.

 

Kolmas paise on pakossa olla paras. Sen kummemmin huippuyliopistoksi kuin rikollisten eliitiksikään julistautuminen ei kerro muusta kuin julistavan organisaation pahasta suhteuttamisharhasta. Samaa vaivaa potevat huippuosaajia etsivät parhaat työpaikat. Parhaaksi kun ei voi tulla muutoin kuin kilpailemalla, eikä huipulle mahdu kuin yksi kerrallaan. Ja kuten on tapana sanoa: paras on hyvän pahin vihollinen.