Äärivanhoilliset juutalaiset asennoituvat elokuvaan yhtä suvaitsevasti kuin vanhoillis-lestadiolaiset televisioon. Siksi yksi eniten silmiä avaavista elokuvaelämyksistäni oli joitain vuosia sitten näkemäni dokumenttifilmi israelilaisesta ultraortodoksijuutalaisesta elokuvaohjaajasta. Leffan ja ohjaajan nimet ovat jo painuneet unhoon, mutta itse filmin muistan varmaan niin kauan kuin muistia ylipäätään riittää.

Kun seuraan kuohuntaa Välimeren etelärannoilla, tuo dokkari jatkuvasti palaa mieleeni. Ja etenkin kun seuraan mediaan levinnyttä huolta siitä, mitkä voimat nousevat valtaan arabimaissa diktaattorien jälkeen.

Ja miksikö tämä elokuva minua näin piinaa? Siksi, että se osoitti minulle jälleen kerran, että maailma ei sitten millään meinaa asettua niihin simppeleihin sabluunoihin, joihin sitä turhia ajattelematta yritän pakottaa, minä siinä kuin turhan monet muutkin.

Äärijuutalaiset paheksuvat elokuvia, sillä niissä kuvataan jumalatonta maailmaa, synnillistä elämää. Dokumentin päähenkilö on sitä mieltä, että se ei ole varsinaisesti elokuvataiteen tai -viihteen vika. Siksi hän haluaa tehdä elokuvia, jotka hänen oma yhteisönsä voi hyväksyä. Ja tekeekin. Eivätkä ne ole mitään uskonnollista saarnaa, vaan äärimmäisen viihteellistä toimintaa, vaikka kunnioittavatkin yhteisön tabuja.

Touhu ei ole millään muotoa ongelmatonta yhteisön moraalinvartijoiden silmissä, mutta se on sivuseikka – siis sivuseikka sen kannalta, mitä tässä yritän sanoa.

Äärimmäisen ahdasmielisissä porukoissakin on oma suvaitsevaistonsa, konservatiivien joukossa omat liberaalinsa ja päinvastoin. Afganistanin talebanit vihasivat kuvia siinä määrin, että tuhosivat Bamiyanin valtavat kiviset buddha-patsaat – silti nuoret taleban-sotilaat valokuvauttivat itseään salaa. Joku varmaan myös salaa hyräili jotain, vaikka musiikkikin oli pannassa.

Egyptin muslimiveljeskunta on sekin kirjavaa väkeä, Suomen perussuomalaisista tai sivistyneistöstä nyt puhumattakaan. Uskon, ettei edes Pohjois-Korea ole todellisuudessa niin monokromaattinen kuin se kuva, jonka valtionhaltijat haluavat ulospäin näyttää.

Kammoksun äärimmäisyysaineksia yhtä paljon kuin kuka tahansa, mutta ehkä voin löytää jotain lohtua siitä, että myös ekstremisteissä on omat maltillisensa. Itse asiassa taidan itsekin olla juuri sellainen: vaalikoneen tarjoamat ehdokkaat ovat äärilaidalta, vaikken omasta mielestäni ole yhtään millään tavalla ekstreemi.  

Matti Ripatti