Nyt kun presidentiltä on kiitettävästi riisuttu käytännön valtaa, on alettu pontevasti vaatia valtion nimelliseltä päähenkilöltä arvojohtajuutta. Ensisilmäykseltä vaatimus vaikuttaa perustellulta ja hyvältä, joskin myös hengeltään monarkistiselta ellei peräti tsaristiselta. Kautta vuosisatojenhan näillä main on totuttu hakemaan kuninkaalta tai tsaarilta turvaa keskijohdon mielivaltaa vastaan.

Heikko arvojohtajuus on tuomittu presidentti Halosen suurimmaksi virheeksikin, joskin aivan kamala parku on noussut melkein aina, kun hän on lausahtanut jotain arvopohjaista. Ja perussuomalaisten suosio puolestaan osittain kumpuaa juuri vahvasta johtajuudesta, jota Kim Soini-Timo harjoittaa. Näyttäisi siltä, että kansa – missä se sitten luuraakaan – odottaa voimakasta johtajaa.

Kansa voi vallan hyvin olla väärässä, ja tässä asiassa se mielestäni on traagisen väärinkäsityksen vallassa. Se, mitä nyt todella kaipaamme, on todellista demokratiaa ja vallan laskeutumista mahdollisimman alas hierarkian portaikossa. Ei ylivertaisia yksilöitä, jotka yksinvaltiaan ottein johdattavat kansakunnan sinne, minne sattuvat haluamaan.

Sotaväessä ja mahdollisesti liike-elämässä tarvitaan kovia komentelijoita, mutta autoritaarisuus ei voi olla kaiken inhimillisen toimeliaisuuden ihannemalli.

Komentaminen voi olla näennäisesti tehokasta, ja pieninä pyrähdyksinä oikeastikin nopea tapa saada asioita aikaan. Pitemmän ajan kuluessa tehokkuus kuitenkin osoittautuu näköharhaksi: viesti ylhäältä alas kulkee vikkelästi, mutta toisensuuntainen liikenne onkin jo ratkaisevasti hitaampaa. Eikä kansakuntaa sen enempää kuin Nokiaakaan voi johtaa pelkillä käskyillä vailla kommunikaatiota. Tai voi tietysti, mutta siitä ei hyvää seuraa.

Presidentin tulisi olla korkeintaan puhtaasti seremoniallinen hahmo, jos presidenttiyttä noin ylipäätään tarvitaan. Niin paljon valtaa kuin valtaoikeuksiaan täysimääräisesti hyödyntävällä presidentillä on, on liikaa yhdelle ihmiselle, ihmisistä parhaimmallekin. Samalla tavalla aivan liikaa rappeuttavaa ja todellisuudentajua heikentävää yksilövaltaa on kyllä liike-elämässäkin, joten poliitikot eivät ainoina ole vaaravyöhykkeellä. Mikä ei tietenkään tee vaarasta vähäisempää, päinvastoin.

Vahvaa johtajaa tai edes arvojohtajaa kaipailevat voisivat tehdä ajatuskokeen: entä jos sitä valtaa käyttää ihminen, jonka maailmankatsomus ja arvot ovat toiset kuin omani? Kansa läpitunkemattomassa viisaudessaan voi hyvin valita toisenlaisen johtajan kuin minä yksilöllisessä idiotismissani toivoisin. Eivätkä viisaimmatkaan johtajat välttämättä ole viisaita kaikessa. EU-kahleiden löysääminen voi minusta olla loistava idea, avioerojen kieltäminen ei niinkään.

Matti Ripatti