Niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden lempikeppihevosia on naisten surkea asema Euroopan ulkopuolella, ja aivan erityisesti islamilaisessa maailmassa. Asia pompahtaa vieteriukon tavoin esiin aina, kun uutisissa kerrotaan väkivallasta, johon jollakin tavalla on sekaantunut joku maahanmuuttaja. Selitykseksi tarjotaan maahanmuuttajien kulttuuria, jossa naisten alistaminen kuuluu asiaan. Ongelman vakavuutta korostetaan väittämällä, että valtaväestön miesten harjoittama perheväkivalta on tyystin eri juttu kuin se, mitä kutsutaan kunniaväkivallaksi.

Kulttuuri tai laajemmin sivilisaatio käsitteenä on ääriongelmainen asia. Analyysia kaihtavalle massamedialle se ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. Siksi on surullista, että niin kutsutun kansan ja, pahoin pelkään, päättäjienkin käsitykset eri kulttuureista pohjautuvat puolisulateltuihin uutisiin.

Voi hyvinkin olla totta, että useampaa muslimivaimoa pahoinpidellään ja että heidän on suomalaisia kohtalonsisariaan vaikeampi suojautua siltä, mutta miksi se olisi tekijän kannalta jotain ratkaisevasti vakavampaa kuin länsimaiseen kulttuuriin lukeutuvien kristittyjen läheisiinsä suuntaama väkivalta? Millä perustavaa laatua olevalla tavalla niin sanottu kunniaväkivalta eroaa supisuomalaisesta vaimon hakkaamisesta?

Tässä erottelussa vedotaan ennen kaikkea kulttuuriin. Lähtökohtana on usko, että muslimikulttuurin olennainen osa on yleisen miesvaltaisuuden lisäksi miehen oikeus, ellei peräti velvollisuus puolustaa sukunsa kunniaa vaikka tappamalla.

Suomi tosin komeilee väkivaltatilastoissa länsimaiden kärkisijoilla ja miehen kunnia on suomalaisillekin tuttu käsite, eikä ole aivan tavatonta, että mies varjelee sitä nyrkein, puukoin ja pyssyin. Sanomalehtien pikku-uutisista voisi päätellä, että esimerkiksi suomalaisiin häätapoihin kuuluu se, että sulhanen kännissä tappaa jonkun, usein morsiamensa.

Koska tästä huolimatta lienee mahdotonta ajatella, että suomalainen kulttuuri sinänsä yllyttäisi väkivaltaan, teot ymmärretään harhautuneiden yksilöiden poikkeukselliseksi toiminnaksi.

Eli kun suomalainen mies tai nainen lyö puolisoaan, hän poikkeaa kulttuurinsa arvoista. Mutta kun muslimi tekee samoin, hän vain noudattaa niitä.

Kulttuurilla selittämisellä on varmasti useimmiten hyvät tarkoitusperät. Eikä tietysti olekaan mitään syytä väheksyä kulttuurin vaikutusta ajatteluumme ja toimintaamme, mutta useinkin vieraista kulttuureista puhutaan kuin ennen roduista, myös samassa, empatiaksi jalostuneenakin tunkkaisessa rasismin hengessä. Minkä nuo parat itselleen voivat, tuollaisen takapajuisen kulttuurin kasvatteja kun ovat?

Niinpä kun muslimi tuomitaan vaimonsa murhaamisesta, samalla tuomiolle joutuu hänen kulttuurinsa, joka on yleiselle mielipiteelle pelkästään raskauttava asianhaara. Asian kääntöpuoli on sitten se, että saman kulttuurikilven taakse voi myös suojautua – väärintekijän henkilökohtainen vastuullisuus kutistuu, kun hän itsekin voi sanoa vain noudattaneensa perinteitään. Samalla saatetaan itse asiassa vahvistaa juuri niitä ilmiöitä, joita yritetään juuria, sillä samastamalla väkivalta ja kulttuuri väkivallasta tehdään osa kulttuuri-identiteettiä.

On kuitenkin tosiasioiden vastaista väittää, että joihinkin kulttuureihin olisi sisäänrakennettuna enemmän väkivaltaisuutta kuin joihinkin toisiin. No, poikkeuksena ehkä yhdysvaltalainen, populaarikulttuurissa kukoistava väkivaltakultti – joka ulkoapäin katsoen hyvin riittäisi leimaamaan koko niin sanotun länsimaailman barbaarien temmellyskentäksi.

Kun tietoa puuttuu, on helppoa vain tehdä yleistyksiä eikä kysyä sellaisia peruskysymyksiä kuin että mikä sitä kulttuuria nyt oikein on? Missä nämä sivilisaatioiden kamppailun rintamalinjat oikeasti kulkevatkaan?

Luulen, että itsekin löytäisin yhteistä kulttuuripohjaa helpommin vaikkapa bangladeshilaisen dokumentaristin kuin Björn Wahlroosin kanssa.

Matti Ripatti

ps kirjoitus on aiemmin julkaistu vain hitusen toisessa asussa Ydin-lehdessä vuonna 2005