Ihanaa, kun maahan vihdoin saatiin rasismikeskustelu. Medialle tarjoutui oiva tilaisuus kasvattaa katsoja- ja lukijamääriä ja sitä myöten mainostuloja. Tiedotusvälineiden kansankiihotussäätimet on käännetty kaakkoon, otsikot sorvataan samasta "toisten rahoilla eläjät" tuomitsevasta skandaalipuusta eikä väki ehdi huomata älyllisen analyysin vajetta, kun se hinkuaa yhä uusia tirkisteleviä kertomuksia rasistisista tilanteista…

 

Ihanaa, kun tiedostavilla ihmisillä on pitkästä aikaa jotain aivan uutta mitä pöyristellä yhdessä. Tästä voidaan vaatia viranomaisia tilille: Nyt riittää rasismi! Miksei poliisi tee mitään? Miksei hallitus tee mitään? Suomi ei ole oikeasti tällainen! Kunhan vain joku muu olisi tehtäviensä tasalla niin lintukoto ja sen sisäinen kontrolli palautuisivat entiselleen.

 

Ihanaa, kun ei tarvitse siivota omaa pesää – on niin kiire kauhistella norsunluutornin turvallisista korkeuksista jotakin, joka vaikkapa uusliberalismiin verrattuna on vaikutuksiltaan yhtä pelottava kuin citykarhu. Ja aivan yhtä itsetyytyväisen turvallista on ihanaises' kehtolinnas' keinuskellen ja hommafoorumeiden vihapuheita salaa tai avoimesti kannattaen vaatia, että hallitus ja poliisi ja viranomaiset ja kuka tahansa muu kuin minä itse "auttaa ensin omia vähäosaisia".

 

Milloin viimeksi olit todistajana rasistisessa tilanteessa? Milloin viimeksi olit puolestasi osallisena tilanteessa, jossa (luterilainen) henkinen joustamattomuus ja tyly tuomitseminen johtivat toisen ihmisen epäihmisarvoiseen kohteluun? Mitä silloin teit? Mitä ajattelit? Asetuitko puolustamaan "omia tai muita vähäväkisiä"?

 

Milloin viimeksi käänsit katseesi maassa röhnöttävästä rankkitynnyriltä haisevasta pultsarista, muukalaisesta? Milloin suljit korvasi ja vedit suusi tiukaksi viivaksi muiden matkustajien tavoin, kun kulkuvälineeseen nousi levottomia höpöttävä avohoitopotilas, muukalainen? Milloin viimeksi määrittelit kaltaistesi kanssa, miten sinusta poikkeavien – muukalaisten – pitäisi elää?

 

En minä tietenkään vähättele rasismia enkä kiistä sen vastustamisen tärkeyttä. Mutta voi että minä haaveilen kukkahattutätiarmeijasta, joka Käytöksen kultaista kirjaa ankarasti heiluttaen antaa siitä paikasta "äidin kädestä" jokaiselle – yhteiskuntaluokkaan, ikään, virka-asemaan tai tilanteeseen katsomatta – joka syrjii ketä tahansa muukalaista. Haaveilen lööpeistä, joissa kerrotaan: "Helsinkiläinen bussinkuljettaja odotti, että päin punaisia kulkenut vanha pariskunta ylittää kadun!" tai: "Nuorisojengi avasi oven mamutädille marketissa!". Haaveilen analyyseista ja keskustelusta, joissa Helsingin Itäkeskus ja persut ovat orgaaninen osa muuta maailmaa ja sen kehitystä – vai pitäisikö sanoa: "rappiota"?

 

Suomalaisten yhdessäelämisen kyky on vanhoihin sivistysvaltioihin verrattuna ikävästi alikehittynyt. Siinä mielessä pahinta mitä Suomelle on tapahtunut on ollut globalisaatio ja rajojen avautuminen: erämaissa turkiseläimiä metsästänyt ja aitanpolun ehtoista emäntää ihaileva kansakunta on törmännyt rajusti ulkomaailmaan, ja yhtäkkiä sen pitäisi osata suvaita itse synnytettyjen muukalaisten lisäksi myös "muita". 

 

Mutta se on myös parasta mitä Suomelle on tapahtunut. Sillä jos käy niin, että maailmanloppu loppujen lopuksi lykkääntyy, mitä suuresti epäilen, nämä kauan odotetut sosiaalisten taitojen ja suvaitsevaisuuden ankarat synnytyspoltot saattavat tehdä Suomestakin parin kolmen vuosisadan sisällä "vanhan sivistysvaltion", jossa osataan hymyillä muukalaiselle ja kiehauttaa tervetuliaiskahvit muuallakin kuin erätulilla.

 

Kirsi Kinnunen