Aivan aluksi kansanedustajan työtä hakevan on syytä muistaa, että Euroopan unioniin liittymisen seurauksena eduskunnan – ja koko kansallisen lainsäädäntöapparaatin – valta on huvennut kovin vähiin. Suuri osa tärkeistä laeista säädetään EU-direktiivien voimaansaattamiseksi ja niistä kansanedustajat usein mieluummin vaikenevat kuin puhuvat. Niinpä asiajulkisuutta kaihoavan valtiopäivähenkilön täytyy hankkiutua näkyville jollakin tarkoin rajatulla aiheella.  

  Jos jätetään sellaiset muotiteemat kuin maahanmuutto ja romanit pois – ne kun ovat niitä unioniluokan kysymyksiä, minkä kaikki muut paitsi persut ja Anne Holmlund esikuntineen ymmärtävätkin – parhaiten medialta saa huomiota puhumalla seksistä tai päihteiden käytöstä. Ei tietenkään omasta, vaan muiden eli kansalaisten. Otetaan pari esimerkkiä.  

  Tupakka alkaa olla aiheena loppuunkaluttu, kansakuntahan on edustajiensa välityksellä ilmoittanut lopettavansa tupakoimisen tyystin. Ihan tarkkaa päivämäärää ei ilmeisesti toistaiseksi ole julkistettu. Ahkera edustaja ehtii kuitenkin vielä laatia aloitteen, jolla vaatii perustettavaksi uutta valvontaviranomaista haistamaan herkällä nenällä tupakansavu jo silloin, kun niksukääryle on vasta pilkahdus röökimuijan silmäkulmassa. Viinaveron edestakaisin vitkuttamisella yleisön mielenkiinto pysyy yllä niin ikään. Viinaahan kansa joka tapauksessa ostaa ja juo, oli veroprosentti mikä tahansa. Muut päihteet sen sijaan on syytä tuomita jyrkästi ja sen kummemmin miettimättä.  

  Maksullinen seksi on erinomainen aihe. Kun eduskunnassa keskustellaan prostituutiosta, puheenvuorojen runsaudesta ja laajuudesta voi tottumaton päätellä, että nyt on päästy sellaiselle alueelle, josta lähes jokaiselta valtiopäivien jäseneltä löytyy omakohtaista kokemusta. Uuden edustajan ei kuitenkaan kannata tästä hämmentyä ja sulkea suutaan, vaikkei olisi taannoisella ulkomaanmatkallaan bordellissa käynytkään. Prostituutio on nimittäin tyypillinen asiantuntija-aihe, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei asiasta henkilökohtaisia kokemuksia omaavien mielipidettä edes kysytä. Muita vastaavia asiantuntija-aiheita ovat köyhien, vanhusten, nuorten, lasten ja vammaisten elämää koskevat asiat.  

Toimeliaisuuttaan edustajat osoittavat mieluusti myös lainsäätämisen määrällä. Ministeriöiden virkamiehet tuuttaavat eduskunnan hyväksyttäväksi tekstiä, jota eivät ymmärrä edes itse ja miten voisivatkaan. Uuden lainsäätäjänkään ei ole syytä hermostua. Suomen laiksi kutsuttu normiviidakko on läpitunkematon ja rikoslain lisäksi moni muukin laki alkaa fraasilla: ”Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi:…”  

  Yksi tapa säätää lakeja on tunnustaa rehellisesti jo valmisteluvaiheessa, ettei kyseistä lakia voida valvoa, eikä ole tarkoituskaan. Tällainen laki on usein kielto ja yleensä se säädetään syvän moraalisen närkästyksen vallassa, tavoitteena lähettää kansalaisille signaali jostain edustajia tuohduttaneesta teemasta. Tämäntyyppisen lain tunnistaa siitä, että sama kysymys tuohduttaa erityisesti niitä äänestäjiä, joita kyseinen asia ei koske millään lailla.  

 Vielä uuden lainsäätäjän on hyvä muistaa, että julkisuuden kannalta hyvä ja huomiota herättävä laki ei turhia hyysää, vaan pitää sisällään pakkokeinoja. Näin esimerkiksi omatoimisesti hoitoon hakeutuvien alkoholistiäitien hoitopaikkojen karsimisella tehdään tilaa paljon puhuttavammalle laille eli päihdeäitien pakkohoidolle.