Olen jostain syystä aina pitänyt tanskalaisista ja hollantilaisista, ja suuresti viihtynyt heidän kotimaissaan. Siksi minun pitäisi nyt riemuita siitä, että vaalitulos siirsi suomalaiset samaan karsinaan hollantilaisten ja tanskalaisten kanssa. Nyt en siis tarkoita leppoisan vapaamielisyyden lisääntymistä. Tanskalaiset ksenofobit jo onnittelivat veljespuoluettaan, ja sitten kun saadaan vielä Unkarin Jobbikin kannustushuudahdus, niin ulkomailta katsoen Suomi löytyykin jo ihan erilaisista EU-ytimistä ja pöydistä kuin vielä viikko sitten.

Sunnuntai-iltana perussuomalaisten ennakkoäänestäjät vetivät sekunnissa vessasta alas Suomen maabrändityöryhmän kuukausien uhrautuvan uurastuksen Suomen maabrändin eteen. Nyt ei maailmalla tiedetä entisenkään vertaa kansakuntamme hämmästyttävistä, vanhan maailman seitsemään ihmeeseen vertautuvista saavutuksista mobiiliviestinnän innovaatioiden tuottajana.

Kansa paljastuu kansallisylpeyden lähteenä lähes yhtä epäluotettavaksi kuin urheilijat. Ja maabrändi paljastuu viimeistään nyt hankalasti hallittavaksi, tai oikeastaan mahdottomaksi hallita.

Ja riemukseni saa kelvata tympeähkö vahingonilo: Jorma ja Alex ja kumppanit halusivat Suomesta Pikku-Piilaakson, mutta muun maailman silmissä meistä tulikin vainoharhaisen äärioikeiston voittokulun viimeisin näyttämö.

Mitä siitä, etteivät perussuomalaiset enimmäkseen suinkaan ole äärioikeistolaisia, Halla-ahon kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta tuskin oikeistolaisia lainkaan. Sellaisina heidät kuitenkin tuolla ulkona nähdään. Ja kenties he näkevät itsensäkin sellaisina, sikäli kuin jaolla oikeistoon ja vasemmistoon on heille mitään merkitystä.

Jorma ja Alex ja kumppanit voivat tapahtuneen äärellä miettiä, mikä on heidän osuutensa tämän Pandoran lippaan aukeamiseen. En nyt tarkoita eliitin omahyväisyyttä, vaikka sekin varmasti on heittänyt bensaa oikeutetun suuttumuksen liekkeihin. Jorman ja Alexin ja kumppanien missionahan on ollut ensin vakuuttaa suomalaiset, että ”yes we can”, ja sitten ohjata kansakunta uuteen taloudelliseen menestykseen.

He eivät ehkä ajatelleet ihan tällaista kansallista kukoistusta, mutta kansallisylpeyden nousun tapoja on yhtä mahdoton hallita kuin maabrändiäkin. Toivottiin samanlaista luovuuden ja taloudellisen toimeliaisuuden ryöpsähdystä kuin kansallisen heräämisen ja suomalaisen taiteen niin sanotun kultakauden aikoihin, saatiin nostalgiaa 1800-luvun taiteeseen.

Nationalismi on sellainen peto, ettei sen selässä ratsastava voi ohjata sitä eikä edes tietää ennalta, minne se vie. Kenties Timokin tämän aikanaan tajuaa. Viimeistään silloin, kun yrittää muuttaa sen suuntaa tai laskeutua sen selästä.

Matti Ripatti