Täällä jännittyneenä seuraan metallimiesten lakkomeininkiä ja ihan täpöllä hengessä mukana. En tosin tiedä, millaisista summista ja ehdoista puhutaan eivätkä ne minua niin kiinnostakaan. Eniten itseäni kiinnostava seikka on lakkoilu noin niin kuin fiiliksen rakentajana: tässä sitä nyt tehdään jotain rajua eikä suostuta mihinkään murusiin, perkele. Herrat nostavat optiotuloja ja osinkoja ja mitä niitä nyt onkaan. Satoja tuhansia euroja vuodessa nettoavat ja meille kehtaavat tarjota jotain senttejä. Ei käy, me ei suostuta! Ja lakkokansa hurraa.

Oi sitä ehdottomuuden ja rähinän hurmaa. Kerrankin me saamme määrätä ehtoja ja pukumiesten on pakko meitä kuunnella. Ne vaan mersuillaan ajelevat ja luulevat olevansa meitä parempia, mutta luulkoon vaan. Täältä kyllä pesee. Ryhmähenki tiivistyy ja taistelutahto nousee. Ihan siitä omasta vallastaan ja kiukustaan jo humaltuu, ja mikäs sen ihanampaa. Suon tämän riemun heille ilomielin.

Joskus nuorena ay-aktivistina olisin itsekin mennyt lakkoon vaikka kerran viikossa, mutta siinä oli muutamia mutkia matkassa. Ensinnäkin olin ay-aktiivi Journalistiliitossa, joka ei varsinaisesti kiinnosta ketään muuta paitsi kourallista minunkaltaistani änkyrää. Sanomalehtimiesten kokouksessa joskus asiaa puimme ja totesimme, että vaikka lakkoilisimme vuoden, se ei häiritsisi ketään. Ainoa haitta yhteiskunnalle olisi ollut puoli yhdeksän uutisten loppuminen, mikä sekään ei olisi niin iso haitta. Päinvastoin. Valtakunnan elitti olisi vain tyytyväinen, jos huonosti pukeutuvat, rääväsuiset toimittajat lopettaisivat eduskuntatalon kahvilassa parveilun ja ärsyttävien kysymystensä esittämisen. Saisivat kerrankin tehdä työnsä rauhassa ilman jatkuvaa kyselyä ja häiriköintiä.

Toinen omakohtainen lakko-ongelmani oli silloinen työnantajani. Olin töissä vasemmistolaisessa Kansan Uutiset -lehdessä, joka jo maksoi meille juuri niin paljon kuin suinkin pystyi. Ja kaikesta säästämisestä ja nuukailusta huolimatta luovuimme lähes joka vuosi kesälomarahoistamme, jotta kukaan työkaveri ei joutuisi kortistoon. Pisin juttumatka toimituksen laskuun taisi olla eräs Karkkilan-keikka ennen eduskuntavaaleja. Kävin haastattelemassa nuorta vasemmistoliittolaista kansanedustajaehdokasta eikä hänkään tullut edes valituksi.

Metallimiesten ja teknologiajamppojen lakko olisi silti vielä sata kertaa coolimpi, jos he lakkoilisivat vaikkapa siivoojien tai lastenhoitajien puolesta. Ajatelkaa, mikä valtava PR-voitto se olisi, jos Metalliliiton puheenjohtaja Riku Aalto rientäisi televisiokameroiden eteen ja sanoisi, että meillä metallimiehillä asiat ovat jo melko lailla kunnossa. Mutta siivoojien palkkaus ja työolot alkavat olla sen verran huonolla tolalla, että yksikään metalliukko ei eväänsä letkauta ennen kuin heidän asiansa saadaan kuntoon.

Susanna Ahonen