"Jo itse näkeminen on luova teko, ponnistusta vaativa toimitus." (Henri Matisse)
Se oli aivan vastakkainen omalle kuvitelmalleni näkemisestä, jonka ajattelin olevan vaivatonta, luovuudesta, jonka ajattelin perustuvan keveyteen.
Jokin tässä lauseessa häiritsi minua. Huutelin ihmetystäni ääneen – ja jo kajahti tietävämpien vastaus: Matisse oli ollut loppuelämänsä lähes sokea.
Kun tarpeeksi kaivelee tapakulttuureja ja kaikenlaisia viisauksia, niihin löytyy usein fysiologinen selitys. Olisiko Matissen siteeraus, joka yhä nykyäänkin maksiimina esitetään, yksinkertaisesti epätoivon purkaus, jonka kirvoittajana on ollut sairauden aiheuttama fyysinen kyvyttömyys? Ehkä joku lähdekritiikitön taidekirjoittaja on vain irrottanut näpsäkän näköisen virkahduksen kontekstistaan – ja näin on suuren taiteilijan suuhun pantu suuri viisaus.
Mutta kuka muistaa Matissea pyörätuolissaan? Taiteilijaa, joka voimattomuudesta tuskaisena, syöpäsairaana ja näkövammaisena, istuu ateljeessaan: Paljon mieluummin minä maalaisin tauluja kuin askartelisin alastomia naisia sinisistä paperinpaloista, mutta kun eivät silmät eikä kroppa kestä, piru vie!
Samaan aikaan taidekauppiaiden maksamat kriitikot hurraavat näyttelyluetteloiden sivuilla: Hän näkee olennaisen! Rajaa turhan pois! Pelkistää muodot!
En ole löytänyt juurikaan mainintoja Matissen sairaudesta hänen taidettaan analysoivista teksteistä. Taiteilijan vaivoista vaietaan – häveliäisyydestäkö? Vai siksikö, ettei haluta muistuttaa hänen epätäydellisyydestään, vaikka sairaus taatusti vaikuttaa hänen taiteeseensa? Mutta mitä väliä, kunhan taulut myyvät! Kyyninen olankohautus – ja taiteilijan vajavainen ihmisyys on sivuutettu.
Todellinen taiteilija on kuitenkin riivattu ihminen. Taide ei jätä häntä rauhaan. Matisse hylkäsi lakiopinnot ja heittäytyi taiteensa varaan parikymppisenä ja eli vuosikaudet köyhyydessä ja taiteellisessa epävarmuudessa ennen kuin alkoi saada tunnustusta.
Kunnes vuonna 1941 syöpälääkärit antoivat Matisselle puoli vuotta elinaikaa. Tautikaan ei ajanut riivaajaa tiehensä, vaan Matisse asettui pyörätuoliin, teki sairaanhoitajastaan avustajansa ja kun ei enää muuhun pystynyt, leikkasi ja liimasi paperinpaloja - ja kuoli 13 vuotta myöhemmin. – Olisipa mielenkiintoista, jos joku kirjoittaisi taiteen historian sairaskertomusten tai geriatrian näkökulmasta…
Kirsi Kinnunen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.