Pääsin talvella mukaan neljän hengen kirjoituspiiriin, jossa harjoitellaan kaunokirjallisen tekstin tuottamista. Vetäjämme antaa meille kerran kuussa harjoitustehtävän. Se tietenkin kirjoitetaan viime tingassa, mutta silti tinkimättömästi – kun tietää, että toiset tulevat paneutumaan palautteen antamiseen, vastuuntunto ei salli hutaisuja. Eikä sitä sallisi myöskään itsekunnioitus.

Viimeisin toimeksiantomme oli ”kaksinkertainen henkilökuva”: henkilön itsensä kuva itsestään sekä jonkun toisen kuva hänestä. Päätin kirjoittaa runon. Riimirunon. Ja sen kumppaniksi päiväkirjamerkintöjä. Henkilöinä äiti ja hänen taiteilijapoikansa. Kun kerran on tilaisuus harjoitella ja saada palautetta, niin miksi en harjoittelisi sellaista mitä en muuten ikinä saisi aikaiseksi?!

Harjoituksesta syntyikin seikkailu, jota en ollut osannut lainkaan odottaa, tunnematka, jonka aikana tunsin itseni ällöttävän naiiviksi, vihasin tekstiäni ja vannoin, etten koskaan enää aseta itseäni alttiiksi tällaiselle rämpimiselle ja rypemiselle. Ja samaan aikaan elin läpi niin äidin kuin hänen aikuisen poikansa elämän, sain selkääni siivet, sydämeni pakahtui rakkaudesta ja kirjoittamisen riemusta. Kaikki nämä suuret tunteet mahtuivat puolentoista liuskan tuottamiseen! Taivas, miten ihanaa! Ja herran tähden, miten naurettavaa: oikeiden taiteilijoiden taipaleella tällaisia liuskoja on tuhansia!

Tämän harjoituksen ansiosta sain kuitenkin maistaa sitä, millaista kirjailijan, taiteilijan, työ voi olla. Miten rankkaa se voi olla. Miten siinä voi joutua uppeluksiin ja taas palata pinnalle henkeä haukkoen. Niin rankkaa – ja niin rikasta!

Koin, miten suunnittelemani henkilöt alkavatkin elää omaa elämäänsä, jota minä en voi enää kokonaan muuttaa, voin vain ohjailla, mutta en pakottaa. Jopa suunnittelemani muotokin alkoi elää omaa elämäänsä. Täysi yllätys oli se, miten nopeasti tämä kaikki tapahtui.

Oivalsin kouriintuntuvasti, että taitelijan ja hänen teoksensa suhde on kaksisuuntainen. Arvelen nyt, että on amatöörin kuvittelua se, että taiteilija määräisi teoksensa muodon yksin ja että hän olisi yksin työnsä äärellä – ei suinkaan, hänellä on kumppaninaan oma teoksensa. Ja teoksessa taiteilija keskustelee oman alitajuntansa kanssa. Ammattilainen on se, jolla on keinot sekä myötäillä että ohjata teoksensa omia haluja ja tarpeita, tunnistaa niistä ne, mitkä jäävät lopulliseen teokseen antamaan sille tuoreuden – elämän.

Järjellähän kuka tahansa ymmärtää, että taideteos ei synnyt niin, että joku jumalallinen armo valahtaa taiteen taivaasta suurena innoituksena taiteilijan ylle, vaan että luominen vaatii ankaraa työtä. En vain ollut kuvitellutkaan, että se työ voisi olla amatöörillekin näin syvältä luotaavaa ja mukaansa tempaavaa.

Raa’an työn osuus on varmaan ratkaiseva tekijä siinä, miksi monet lahjakkaat tekijät jäävät sunnuntaimaalareiksi ja pöytälaatikkokirjailijoiksi tai FB-ilakoijiksi. On turha toivo, että innoitus yksin riittäisi. On tehtävä hirveästi työtä. Sydäntäni särkee, kun taiteellisesti lahjakas ihminen sulkee mahdollisuutensa viinan, psyyken lääkkeiden, kyynisyyden tai jonkun muun elämältäsuojautumiskonstin muodostamaan säkkiin ja hukuttaa lahjansa kuin suloiset kissanpennut sen sijaan, että hänestä tulisi hieno kolumnisti, kuvien tekijä, kirjailija. Mutta ehkä syy siihen on juuri tässä: lahjakkuuden kehittäminen vaatii itsepintaista työntekoa, itsensä jatkuvaa kyseenalaistamista, alitajuntansa kohtaamista, esille tulon (vai onko se jakamisen) tarvetta – ja ties mitä vielä.

Ja sitten minä harjoituksineni tuppaudun siihen paikkaan, jonka joku voisi täyttää säkenöivästi, humoristisesti, kaikkia ilahduttavasti. Revittelen sitten näitä riemujani vielä jossakin julkisessa blogissa osaamatta selittää edes itselleni, miksi niin teen. Huoh.

 

PS. Mutta harjoittelua aion jatkaa. Periksi ei anneta!

 

Kirsi Kinnunen