Osallistuin eilen viisivuotisjuhlaan, jossa oli läsnä lähes koko Luxemburgin suomalaisyhteisö. Rouvat olivat tuohtuneita siitä, kuinka hemmoteltuja ja aloitekyvyttömiä nykyajan nuoret ovatkaan. Moittivat aupair-tyttöjään saamattomuudesta ja laiskuudesta, ja muistelivat kaiholla omaa nuoruuttaan ja reippauttaan. Olin sanaton. Miten minun muistikuvani nuoruudesta ovat ihan erilaisia, vaikka sitä samaa neljääkymppiä kohta itsekin elelen?

Lähes pariinkymppiin asti olin vakuuttunut siitä, että maailma pyörii minun ympärilläni. Kun veljenlapset tulivat äidilleni hoitoon, nalkutin siitä, kuinka minä en voi nukkua puoleenpäivään, koska mukulat pitivät niin kovaa meteliä. Kehotin äitiä viemään lapsenlapsensa leikkipuistoon, jotta minun ylhäisyyteni saa levätä rauhassa rankan bileviikonlopun päätteeksi.

Päivällisen jälkeen olin tyrmistynyt, jos äiti pyysi minua auttamaan pöydän siivoamisessa. Minua! Eihän se ole minun tehtäväni! Minun tehtäväni on valittaa, jos ruoka ei ole sitä mitä haluan. Muiden tehtävä on valmistaa ateria ja siivota sotkut.

Seitsemäntoistavuotiaana keitin perunoita elämäni ensimmäisen kerran. Joku kaverini tuli käymään ja huomautti keitinveden olevan kuraista. Etkö pessyt perunoita, tuo neropatti kyseli. En tietenkään! Vedessähän ne keitetään, peseytyvät siinä samalla.

Muistan selkeästi käännekohdan, jolloin ymmärsin, että myös minun ylhäisyyteni pitää kantaa kortensa kekoon yhteisen viihtyvyyden hyväksi.Olimme vanhimman (ja viisaimman) veljeni luona kylässä, kun tiskausnakki napsahti minulle. Valitin ja ruikutin aiheesta, mutta veli piti pintansa. Lopulta tiskasin vinkuen ja vaikertaen, ja kun urotyö oli tehty, puhuin aiheesta samalla paatoksella kuin jos olisin juuri kiivennyt Himalajalle ja takaisin. Veli kysyi, pidinkö samanlaista elämää omassa yksiössäni tiskauksen päätteeksi. Kerrankin ymmärsin olla hiljaa ja hävetä. Sittemmin minusta on sukeutunut ihan kunnon ihminen.

En silti sano, etteivätkö vetelät teinit kävisi minunkin hermoilleni. Miehen pikkusisarukset olivat varsinaisia ruikuttajia aikanaan. Muistan kerrankin, kun loihdimme superherkkutortilloja oikein urakalla. Minä ja mies kävimme ruokaostoksilla, silppusimme ja pilppusimme monenlaisia kasviksia, teimme kastikkeita, paistoimme kanaa ja jauhelihaa, raastoimme juustoa, katoimme pöydän ja kutsuimme nuorison alakertaan syömään. Vastaheränneet takkutukat kömpivät pahantuulisina pöydän ääreen ja kuin yhdestä suusta maukaisivat: ’Miksei oo tomaattia?’.

Mutta takaisin asiaan ja aupairien saamattomuuteen. En nimittäin itse ole moiseen törmännyt. Molemmat meillä asuneet ovat olleet käsittämättömän avuliaita ja ystävällisiä. Oma-aloitteisesti täyttäneet ja tyhjentäneet tiskikonetta, siivonneet lasten leikkejä, imuroineet ja järjestäneet jos jotakin sotkua pois tieltä. Ikinä ei ole tarvinnut pyytää eikä ainakaan käskeä.

Saattaa olla, että minulla on käynyt järisyttävä munkki. Tai sitten olen itse niin laiska ja saamaton, että pienikin ponnistus näyttää minun silmissäni urotyöltä.