Kohtaus tosielämästä: vuorikiipeilijä on pitkän koettelemuksen uuvuttamana varma siitä, että kuolo korjaa aivan lähihetkinä; samalla kun vakaumus pian koittavasta hengenmenosta vahvistuu, päässä alkaa soida Boney M:n 1970-luvun hitti Rivers Of Babylon. Kuoleman ääniraitana valinta on aika häkellyttävä, vuorikiipeilijän itsensäkin mielestä – ei voi olla totta, että elämänsä viimeiset minuutit täytyy kuunnella tätä!

Eikähän se toki totta ollutkaan, sillä vuorikiipeilijä selvisi hengissä kertomaan muiltakin osiltaan uskomatonta tarinaansa. Mutta sen täytyy olla totta, että Boney M soi hänen päässään. Eihän sellaista kukaan tulisi keksineeksi. Boney M tuntuu juuri yllättävyytensä vuoksi uskottavalta ja koko tarinan uskottavuutta tukevalta yksityiskohdalta. 
 
Se tuntuu myös todisteelta musiikin käsittämättömästä voimasta, jolla ei ole mitään tekemistä sen hyvyyden tai huonouden kanssa – eikä olisi, vaikka musiikin hyvyys tai huonous olisi yksiselitteinen asia. Kuvittelen, että ehkä monikin elää enemmän tai vähemmän jatkuvan mielensisäisen taustamusiikin säestyksellä. Ja jo katukuvasta näkee, että varsinkin monen alakulttuureihin kuuluvan julkinen identiteetti rakentuu musiikin, tietyn musiikkityylin päälle.
 
Miksi musiikki sitten on niin väkevä voima? Mikä siinä liikuttaa, sanan monessakin mielessä, enemmän kuin mikään muu taiteen tai kommunikaation laji? Näitä mietin melkein joka kerran, kun askellan Hämeentien laitaa vastamelukuulokkeet korvilla, korvissa musiikki.
 
Kuuloa on sanottu primitiivisemmäksi aistiksi kuin aistien kuningasta, näköä. Väitteessä on enemmän runoutta kuin täsmällistä asiaa, mutta omalla metaforisella tavallaan siinä on myös perää. Ilmiöt, jotka kuullaan, otetaan vastaan kokonaisvaltaisina paketteina, joiden analysoiminen osiinsa on tavattoman paljon vaikeampaa kuin nähdyn eritteleminen. 
 
Äidin kohdussa kasvava lapsonen saa ensikosketuksensa ulkomaailmaan ennen muuta kuulon kautta. Kaikki kuultava, puhe ja musiikki ja melu, on lapsivedessä kelluvalle pikkuihmiselle sointia, rytmiä ja sävelmiä. Ja niinhän se on pitkälle imeväisikään, ennen kuin puhekyky kehittyy. Kaikki, mitä ensimmäisen ikävuoden aikana kuulee, on ikään kuin musiikkia.
 
Niinpä musiikkia voi kuulon tavoin sanoa taiteiden joukossa primitiivisimmäksi, historiallisestikin, sillä sen ensimmäiseen muotoon ei tarvittu mitään apuvälineitä. On jopa väitetty, että ihminen ihmisyytensä aamunkoitossa olisi ensin oppinut laulamaan ja vasta sitten puhumaan. Koko lajin ja kulttuurin evoluutio sekä yksilön kehitys näyttävät hauskasti kulkevan samaa polkua.
 
Musiikki joka tapauksessa on kommunikaatiota ajalta ennen puhetta, kieltä. Ajalta ennen käsitteellistä ajattelua, siis ajalta, jolloin tunteet todella vallitsivat. Tunteen puhetta. Siksi se vaikuttaa niin syvästi ja selittämättömästi. Siksi rytmi vie transsiin, siksi pelkkä sävelkulun seuraaminen voi haltioittaa. Ja siksi silmin luettuina täysin ääliömäiset lauseet voivat korvin kuultuna lauluna tuntua vavahduttavan tosilta ja pyörryttävän syviltä.
 
Ehkä Platon siksi inhosi musiikkia. Se on järjen vastakohta. Samasta syystä varmaan talebanit, al-shabaabit sun muut haluavat kieltää musiikin – se synnyttää hallitsemattomia tunteita. Tosin eivät kaikkein puritaanisimmatkaan kulttuurit tule toimeen kokonaan ilman musiikkia, vähintäänkin virsiä ja liturgiaa lauletaan. 
 
Ja missä nyt lauletaan virsiä, siellä kohta jo rakennellaan ja viritellään soittimia… Ihmisen kaikkia puuhasteluja yhdistää taipumus rikastua ja monimutkaistua, jos kehitys saa kulkea luonnollista reittiään. Musiikki ei ole mikään poikkeus säännöstä, kuten itse kukin voi havaita – jo saman kulttuurin sisällä kukoistaa luvuttomasti erilaisia muotoja, jotka silkalla olemassaolollaan todistavat, että musiikki ei sitten tosiaankaan ole mikään universaali kieli, ihmisten ja kansojen yhdistäjä. Kaikkialla, missä rajoja on, niitä vahditaan – eikä sitä, mikä on rajan tuolla puolen, välttämättä pidetä edes musiikkina. 
 
Oikeaoppisuuden varjelu on kuitenkin ja onneksi musiikissakin vain yksi todellisuuden puoli. Sieltä toiselta löytyy riemua rajojen ylittämisestä, uusien tunteiden puhekielien havaitsemisesta ja niiden kielioppien opettelusta. Musiikissa kun näyttäisi olevan se vekkuli ominaisuus, että sen sisäisen logiikan tavoittaa aina ennen pitkää, vaikka laji olisi täydellisen vieras. Jos vain jaksaa kuunnella, melkein mikä vain avautuu.
 
Matti Ripatti