Ennakkoluulo on parempi kuin ei mitään käsitystä. Virheellisenäkin se osoittaa, että luulijalla on sentään jonkinlainen suhde luulonsa kohteeseen. Että asia on vieraudestaan huolimatta jollakin tavalla olemassa luulijan todellisuudessa.

Sitten vain pitäisi kyetä erottelemaan toisistaan ennakkoluulonsa ja ne asiat, jotka todella tietää. Se ei taida onnistua muuten kuin toisten ihmisten avulla. Ne toiset voivat aivan yhtä hyvin olla ystäviä tai tuntemattomia tai peräti vihamiehiä, ja myös ihmisiä, jotka kohtaa vain välillisesti jonkun teoksensa (ihan sama minkälaisen; kirja, nettisivusto, elokuva, installaatio, laulu, mikä tahansa käy) kautta. Ei ole parempaa todellisuuskuvan tarkistajaa kuin toiset ihmiset.

Nykyaika – ja jos tämä olisi radioesitelmä, tässä kohdassa jymisisivät kohtalokkaat taiko-rummut – tarjoaa loistavat mahdollisuudet yhtä lailla ennakkoluulojen purkamiseen kuin niiden vahvistamiseenkin. Kaikki tämä nettielämä ja sosiaaliset mediat, mikä maailmojen avaruus ja mikä sulkeutunut salaseuraisuus!

Marshall McLuhanilla oli jo 1960-luvulla aina vain todemmalta tuntuva näkemys, että mediateknologian innovaatiot aina uutuudessaan palauttavat jotain vanhaa, uudenlaisessa muodossa vain.

Internet ja sosiaalinen media ovat paraatiesimerkkejä siitä. Sekä kehityksen syvästä paradoksaalisuudesta. Väline, joka voisi tuoda koko ihmiskunnan yhteen ja hävittää kaikki keinotekoiset rajat valtioiden ja kansakuntien välistä, voikin luoda uudestaan heimoyhteiskunnan ja entistä enemmän rajoja. Nyt ne heimot vain rakentuvat jonkin muun kuin sukulaisuuden varaan.

Jos yhdistävä tekijä on harrastus tai vaikka musiikinlaji, heimoutuminen voi olla loistava juttu. Kun harrastustaan häpeilevä huomaa, ettei olekaan ihan friikki ja että saksalaisen freejazzin ystäviä on tällä pallolla kaikkiaan oikeastaan... no, melkein paljon.

Jos yhdistävä tekijä on poliittinen tai uskonnollinen vakaumus ja käsitys todellisuudesta, ollaankin jo vaarallisemmassa maisemassa. Jos minä ja minun facebook-kaverit kaikki jaetaan pikkupiirteitä myöten sama usko, kuka meistä toimii yhteisen todellisuuskuvamme tarkistajana?

Erityisen ikäväksi tilanne muuttuu, jos heimomme jaettu identiteetti rakentuu vahvasti erottelevaan vastakkainasetteluun muun maailman kanssa. Siihen, että me ja vain me tiedämme asioiden oikean laidan, ja muut ovat joko väärässä tai pahoja. En nyt tässä ajattele pelkästään Perussuomalaiset rekisteröidyn puolueen rasistisiipeä, vaikka se omasta suvaitsevaiston heimonäkökulmastani luontevimmin tarjoutuukin esimerkiksi henkisestä sisäsiittoisuudesta. Kyllä tämä todellisuuskuvan vääristymisen vaara uhkaa meitä kaikkia, jotka samaistumme ”meihin”, keihin tahansa meihin erotukseksi noista muista.

Ehkä kannattaisi varmuuden vuoksi olettaa, että kaikki mitä varmana pitää, saattaakin osoittautua ennakkoluuloksi. Etenkin ne varmuudet, joilla mielessään luokittelee toisheimoisia.

Matti Ripatti