Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa uusioperheistä. Tarinat siitä, kuinka uusi puolisoni rakastaa minun lapsiani kuin omiansa, kuulostavat yhtä uskottavilta kuin Luukanen-Kilden jutut ihmisiin istutettavista mikrosiruista. Uusioperheissä on sinun lapset ja minun lapset ja minun lapset on aina parempia. Piste.

Minulla on vuosien henkilökohtainen kokemus uusioperhe-elämän ihanuuksista. Synnyin perheeseen, jossa minun isäni ei ollut veljieni isä, mistä seurasi, että vanhemmat veljet eivät olleet tervetulleita äitinsä luo ja nuorin veli oli päivittäin tietoinen siitä, että hänessä on jotain vikaa. Kun tästä perhehelvetistä päästiin, tuli uusi uusioisä kera lapsensa, joka luonnollisesti oli parempi meitä. Siinä samassa rytäkässä vanha isä löysi uuden vaimon, jonka kanssa perusti perheen. Ja vanhan isän uusi vaimo teki tiettäväksi, että minua ei niinkään kaivata tässä uudessa onnessa. Olihan vanhalla isällä ja uudellä äitipuolella nyt oma uusi tytär, joka tietenkin oli kaikin puolin parempi kuin vanhan isän vanha tytär.

Tiedän, että yhdestä perseelleen menneestä perheprojektista ei vielä voi päätellä koko universumia kattavaa totuutta, mutta minä en ole ainoa lajissani. Meitä on monta ja meillä kaikilla on pari painavaa sanaa sanottavana tästä aiheesta.

Minä en ymmärrä, mikä hirveä hinku on muodostaa uusi perhe ikään kuin paikkaamaan sitä vanhaa? Minkä takia ylipäätään pyritään johonkin ydinperhettä muistuttavaan systeemiin, kun se kerran ei ole sitä? Miksi pitää elää yhdessä, kun se kerran on niin vaikeaa?

Minulla on sellainen kaino unelma, että maailma voisi nyt olla valmis uudenlaisiin perhekuvioihin. Että voisimme oikeasti elää monenlaisissa kokoonpanoissa. Pakkoko sitä jääkaappia on aina olla jakamassa mies, nainen ja sekalainen lauma sinun tai minun tai meidän mukuloita?

Nyt neljänkympin kynnyksellä elän aikaa, jolloin monet ystäväni ovat siirtyneet toiselle kierrokselle. Lapset on tehty ja talot hankittu, eroprosessi käyty läpi ja uutta puolisoa pukkaa. Mutta pitääkö se uusi tyyppi väenvängällä istuttaa siihen vanhaan kuvioon? Mitä, jos tyyppi säilyttäisi hammasharjaansa jossain muualla? Mitä jos rakkaussuhdetta ei sotkettaisi arkeen?

Omalta osaltani olen miettinyt niin, että jos meidän ydinperhe hajoaa, minä perustan eronneiden naisten kommuuniin, johon saa tuoda miehiä vain tiettyihin tarkoituksiin. Ja maanantaiaamuna, kun viikkoa aletaan suunnitella, kouluvaatteita silittää, eväslaatikoita täyttää ja hammaslääkäriaikoja varata, miehet hipsivät omiin luoliinsa eivätkä jää minun kotiini moittimaan minun lapsiani.

Susanna Ahonen