Perussuomalaisten voittoa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa näyttävät pitävän läpihuutojuttuna monet muutkin kuin Timo Soini. Soinin uhoa tulevasta sisäministeriydestä voi kuitenkin pitää liioiteltuna ja ennenaikaisena.

 

Vuoden 2008 kuntavaalien jälkeen persut pullistelivat vaalivoitollaan. Mediahuomion perusteella olisi voinut kuvitella, että puolue oli kerännyt enemmistön vaaleissa annetuista äänistä. Soinin nousu europarlamenttiin 2009 puolestaan oli itsestään selvää, siinä määrin suuri oli miehen henkilökohtainen noste. Yllätyksenä olisi tullut vasta toinen paikka.

 

Menestyksestään huolimatta Perussuomalaiset on edelleen pieni puolue, pienempi kuin Vihreät, jota puolueen kannattajat pitävät pahimpana vastustajanaan. Ja jos toismielisiin laskee vielä toisenkin arkkivihollisen eli RKP:n äänestäjät, persujen pullistelu on kuin hyttynen heristäisi nyrkkiä kärpäselle.

 

Perussuomalainen puolue ei ole vain pieni, se on myös hajanainen. Lähinnä sen kannattajia yhdistänee ksenofobia, mutta siitäkään eivät kärsi kaikki.

 

Osa perussuomalaisista ajattelee ärhäkän äärivasemmistolaisesti. He kannattaisivat ilman muuta kommunisteja, jos eivät olisi jostain kuulleet varmana tietona, että kapitalismin ja kommunismin tappelussa jälkimmäinen hävisi.

 

Persu-sateenvarjon oikean laidan alle kokoontuvat isiensä ja isoisiensä kärsimyksillä mässäilevät suomensisulaiset, lähes hellyyttävää pelkuruuttaan ylimieliset halla-aholaiset ja keskustelupalstojen jankkaavat ”maahanmuuttokriitikot”.  

 

Äärilaitojen väliin mahtuu monenlaista viheltäjää, joista etenkin kuntatason luottamushenkilöt ovat osoittautuneet perin häilyviksi. Turkulainen kunnanvaltuutettu Maarit Rostedt erosi Perussuomalaisista ja liittyi kokoomukseen ennen kuin valtuusto ehti kokoontua kertaakaan. Joensuulaispersu Jouni Kärnä ehti hänkin perustaa oman valtuustoryhmänsä jo ennen valtuuston järjestäytymistä. Sonkajärven perussuomalaisten nelihenkisestä ryhmästä lipesivät edellisellä vaalikaudella kaikki valtuutetut, mitä voitaneen pitää jonkinlaisena hajaantumisen ennätyksenä.

 

Perussuomalaisten menestys kunnallis- ja eurovaaleissa ei ennakoi vuoden 2011 eduskuntavaalitulosta. Pienessä kunnassa valtuustoon pääsemiseen riittää muutama kymmenen protestiääntä, joka ei aktiiviselle ammattivalittajalle tai kyläoriginellille ole määrä eikä mikään.

 

Suurempien kansanjoukkojen villitsemiseen paikallispersujen valovoima ei kuitenkaan riitä, ei vaikka vaalirahavetoinen hallitus on tarjonnut kiitettävästi kampanja-aseita vastustajiensa käsiin. Ja kovin karismaattisten ääriehdokkaiden ilmaantuminen saattaisi sitä paitsi olla kauhistus Soinille itselleenkin.

Timo Soinin oma karisma kyllä kantaa eduskuntavaaleissa, jos kohta mies onkin viimeisen vuoden mittaan siteerannut itseään siinä määrin, että nokkeluudet ovat liudentuneet latteuksiksi. Edes Kreikan kriisi ei ole onnistunut irrottamaan entisestä sanataiturista mitään uutta ja lainattavaksi kelpaava.

 

Soinin suosio eurovaaleissa oli hurja, mutta kuka muistaa, kenestä tulee hänen seuraajansa europarlamentissa? Perussuomalaisten vahvuudelle ja heikkoudelle onkin nimittäin yhteinen syy: puolueessa on yksi iso aurinko, jota kiertää sattumanvarainen kokoelma kivenmurikoita. 

 

maippi tapanainen