Tiedän kaiken, minkä tarpeelliseksi katson yli-ihmispankkiiri Björn Wahlroosin randilaisesta ajattelusta. Hänen elämästään ja todellisuudestaan sen sijaan en tiedä kuin satunnaisia ulkoisia yksityiskohtia, jotka enemmän herättävät kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Jotain vikaa on tiedonvälityksessä, kun newyorkilaisen mustan teiniäidin elämä on minulle tutumpaa kuin sen suomalaisen, jolla julkisuudesta päätellen on maassamme eniten yksilöllistä vaikutusvaltaa.

Syy on ilmeinen. Yläluokka osaa suojautua uteliaalta toimittajalta ja dokumentaristilta, jotka enemmän kuin ketkään muut yksittäiset ihmiset vaikuttavat siihen, millaisen kuvan me saamme maailmasta oman välittömän kokemuksemme tuolla puolen.

Alaluokalla ei samaa kykyä ole. Vaikka köyhyyden kaikkien kasvojen tuntemisesta ei voi olla mitään haittaa kenellekään, myös raharuhtinaiden rikkauden kaikkien kasvojen tunteminen olisi vähintäänkin opettavaista. Näkisimme edes, minkä eteen uurastamme. Että minkälaisia herkkuja tarjoillaan niillä pöydillä, joiden murusista alaluokankin tulisi oikean opin mukaan saada osansa.

Köyhyydestä tiedämme kaiken, syrjäytyneet ovat vankasti tiedonvälityksen keskiössä eikä niin pientä marginaalia olekaan, etteikö siitä olisi monta erilaista, mutta yhtäläisen liikuttavaa audiovisuaalista esitystä. Milloin luontodokumentin kaltainen häpeämätön katse suuntautuisi eliittiin?

Varsinkin dokumentilla tosin on sellainen tässä, Wahlroosin tapauksessa hitusen kiusallinen ominaisuus, että se tuppaa tekemään päähenkilöistään ensin kuin tuttuja, ja ennen kuin arvaakaan, sympaattisia. Elämän konkreettisten ehtojen ja ihmisen reaktiotapojen näkeminen yleensä johtaa ymmärtämiseen ja ymmärtäminen vie myötätuntoon, eikä myötätuntoisuudesta ole pitkäkään matka siihen, että tyypistä jo pitää. Niin kuin kaverina.

Ehkä Wahlroosistakin paljastuisi jokin inhimillinen särö, jokin mikä selittäisi takertumisen lapselliseen supersankariajatteluun? Näkyisikö hänessä edes häivähdys ymmärrystä siitä, ettei hän suinkaan ole omin käsin ja yksin koonnut kansainvälisessä vertailussa vähäistä omaisuuttaan, jota täällä köyhät ali-ihmiset silkkaa ilkeyttään ja tyhmyyttään kadehtivat?

Alkaisiko hän sikamaisen ylimielisen fasistin sijasta vaikuttaa kultakalamaljaan vangitulta hailta, joka ymmärrettävästi kaipaa valtameren vapauteen?

Tai sitten katsojaan iskisi koko talousjärjestelmää järisyttävä epäilys: onko tuolla kaikella oikeastikin jotain arvoa? Niin paljon, että sille kannattaa uhrata omakin eikä vain alaistensa elämä?

Matti Ripatti