Muutin pari vuotta sitten miehen töiden perässä Luxemburgiin. Kummalliseen pieneen maahan, jonka väestöstä noin puolet on ulkomaalaisia ja jossa puhutaan kolmea kieltä rinnakkain ja sekaisin.

Alkuaikoina tutustuin moniin suomalaisiin ja hämmästelin, kuinka vähän he tiesivät kotimaan nykypolitiikasta. Eivät tienneet ministereiden nimiä, puhumattakaan eduskunnan voimasuhteista ja muista itselleni itsestäänselvistä, tärkeistä asioista. Täällä nuo hyväkkäät lelluivat kuin Ellun kanat vailla huolta lisäydinvoimapäätöksestä, homoparien oikeuksista ja vaalirahasotkuista.

Nyt kahden vuoden jälkeen alan ymmärtää ulkomailla asumisen autuutta. Vaikka elämä on sitä ihan samaa arkea kuin Suomessakin, jotenkin olo on kevyempi. Suomen uutiset tuntuvat kaukaisilta ja koko ajan vähemmän tärkeiltä. Toisaalta uuden asuinmaan uutiset kiinnostavat vielä vähemmän, jos niistä edes mitään ymmärtää.

Bussissa voi vain lepuuttaa aivojaan. Ympärillä humiseva puheensorina on merkityksettömiä tavuja ja äänteitä. Hälyä vailla informaatiota paitsi, jos ihan täysillä pinnistää voi ymmärtää sanan sieltä toisen täältä. Yleensä en viitsi paljon pinnistellä.

Suomessa tilanne on toinen. Ratikassa kuulee ja ymmärtää joka sanan, vaikka ei tahtoisikaan. Kirosanat (joita itsekin viljelen) kuulostavat hyökkääviltä ja rumilta. Jokainen humalainen pistää silmään ja ärsyttää.

Vierauden tunne vaivaa silti sekä täällä että siellä. Vertailen jatkuvasti vanhaa ja uutta kotimaatani. Kun olen Luksissa, ikävöin Suomeen. Ja Suomessa kaipaan takaisin Luksiin.

Kaipauksesta ja monenlaisesta ärsytyksestä huolimatta expatin elo on kuin teini-iässä. Kummankaan maan yhteiskunnallisiin rientoihin ja vastuunkantoon on turha pyrkiä. Luksissa siksi, ettei osaa eikä ymmärrrä. Suomessa siksi, että se on kaukana. Niin sitä jämähtää kummalliseen välitilaan, josta oppii lopulta nauttimaan.

Ulkomaassa keskityn expat-elämään. Kavereita on paljon, sosiaalisia tilaisuuksia enemmän kuin mihin ehtii mukaan. Kaveriporukkaan kuuluu kymmeniä eri kansallisuuksia, politiikkaa on turha puhua, koska yhteinen merkityssisältö puuttuu. Ei tarvitse riidellä eikä kinata, voi vain olla ja keskittyä yhdessäoloon. Jokainen on hiukan orpo ja kaikki ehtivät ja lähtevät grillibileisiin vartin varoitusajalla.

Ulkomailla yhteisöllisyys korostuu, koska kenelläkään ei ole tuttua ja turvallista verkostoa. Sellainen pitää hankkia, mikä taas vaatii aikaa ja sosiaalisia taitoja. Täytyy olla kiva, täytyy olla ystävällinen, täytyy auttaa ja mikä vaikeinta, täytyy oppia ottamaan apua vastaan. Täytyy suvaita erilaisuutta ja oppia näkemään asioita uusista kulmista.

Oman mukavuusalueen ulkopuolella on aluksi hyvin rankkaa ja rasittavaa. Mutta kun kärsimykset on kärsitty ja omat asennevammat parannettu, koittaa uusi ja iloinen expat-elämä. Suosittelen lämpimästi!