Minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa raskaana olemisesta. Se oli järisyttävän rasittavaa alusta loppuun molemmilla kerroilla. Alkuraskaudesta oli koko ajan huono olo. Lihoin ensimmäisen kuuden raskausviikon aikana lähes kymmenen kiloa. Viikolla 12 ostin ensimmäiset mammahousut ja viikolla 20 näytin siltä, että olen viimeisilläni. Molemmilla kerroilla lihoin yhteensä yli 30 kiloa ja synnytyssairaalassa näytin ryhävalaalta.

Neuvolantädit kilvan kauhistelivat valtavankokoista mahaani. Yksikin neuvoja huudahti kerran järkyttyneenä, kuinka kukaan voi lihoa viisi kiloa kahdessa viikossa. Mitä siihenkin olisi voinut sanoa? Pyysin vain anteeksi ja tunsin, kuinka häpeä lävisti valtavan ruhoni.

Olin outo, lihava, väsynyt ja turhautunut. Yöt juoksin vessassa ja päivät torkuin sohvalla. Ensimmäinen raskaus oli kaksi viikkoa yliaikainen, mikä neuvolan tädistä tietenkin oli minun vikani. Hän käski lenkkeillä, kiipeillä portaita, saunoa. Mitä vaan, että synnytys käynnistyisi eikä se tietenkään käynnistynyt. Lopulta synnytin lasta yli kaksi vuorokautta eikä se silti syntynyt. Keisarinleikkaukseen päätyi koko projekti ja jollain lailla sekin oli minun vikani. Ensin en osannut olla kauniisti raskaana enkä lopulta osannut edes synnyttää.

Naisten lehdissä raskaana olevat kaunottaret kukoistavat ja hehkuvat, nauttivat raskaudestaan. Ihana, seesteinen raskaus päätyy luonnolliseen alatiesynnytykseen, josta äiti toipuu parissa päivässä ja raskauskilot lähtevät muutamassa kuukaudessa ihan itsestään.

Synnytysvalmennuksessa näin videon, jossa sievästi raskaana oleva nainen tulee tyynen rauhallisena sairaalaan. Ojentautuu sängylle, kuuntelee kiltisti kätilön ohjeet, ponnistaa pari kertaa ja lapsi saapuu maailmaan. Äiti on väsynyt, mutta onnellinen ja koko perhe voi hyvin. Miten helvetissä se tehdään?

Kun minä menin toista kertaa synnyttämään, olin kuin mikäkin raivotautinen riiviö. Haistatin vitut anestesialääkärille, kätilölle, muutamalle kätilöopiskelijalle ja tietenkin puolisolleni, joka katseli raivoamistani huuli pyöreänä. Kätilö yritti laittaa kanyyliä käteeni ainakin kuusi kertaa, mutta ei onnistunut, koska revin ja riuhdoin niin että veri lensi pitkin synnytyssalin seiniä. Miehen piti poistua hetkeksi vessaan, ettei olisi pyörtynyt. Kätilö sanoi, etten saisi vielä ponnistaa ja minä huusin, että helppo sun on siinä sanoa saatana! Tuu itte tähän makaamaan. Synnytyksen jälkeen kiersin koko Kätilöopiston sairaalan ja pyysin anteeksi kaikilta. Myös vahtimestareilta ja keittiöhenkilökunnalta. Varmuuden vuoksi.

En minä silti kadu. Päinvastoin. Olen onnellinen ja ylpeä lapsistani ja usein ihmettelen, miten tällainen urpo on voinut saattaa maailmaan kaksi niin kaunista ja täydellistä ihmistä. Raskaudet ja synnytykset olisivat vain voineet olla siedettävämpiä, jos olisin tajunnut, että on olemassa naisia, jotka vihaavat raskaana olemista. Ja että luonnollinen alatiesynnytys ei onnistu kaikilta eikä silläkään ole loppuelämän kannalta mitään merkitystä.

Susanna Ahonen