Asuntooni murtauduttiin viikko sitten. Sain sen johdosta ystäviltäni runsain mitoin myötätuntoa, mikä tietenkin tuntui valtavan hyvältä. Muutama myötätunnon muotoilu kuitenkin herätti, ja taatusti tahtomattaan, myös merkillisen syyllisyydentunteen. 

En kokenut syyllisyyttä esimerkiksi siitä, etten ollut hankkinut oveeni turvalukkoa. Syyllisyys tuli tunteesta, että koen koko tapahtuman liian kevytmielisesti. Murroista puhuttaessahan usein toistuu väite, että asunnonhaltija tuntee itsensä raiskatuksi tai jotenkin muuten häväistyksi. Omaa päällimmäistä tunnettani varmaan parhaiten kuvaisi sana ”harmistunut”. Ja sehän on aivan väärä tunne, eikö vain?

Yhtäältä olin päässyt osalliseksi urbaanin eksistenssin suureen kertomukseen – mitä metropolielämää se sellainen on, missä ei milloinkaan jouduta nokakkain rikollisuuden kanssa? – toisaalta olin emotionaalisesti jäänyt juuri sen stoorin ulkopuolelle.

Murron synnyttämät tuntemukset olivat kyllä kieltämättä mielenkiintoisia, varsinkin juuri niillä hetkillä, kun ymmärrys suostui hyväksymään sen, että joku ulkopuolinen tosiaan on käynyt täällä penkomassa eikä sekamelska olekaan jotain sellaista, minkä olisin itse saanut aikaan huomaamattani. Siinä kohdin tunne oli voimakas, mutta se tunne ei ollut järkytys, kuten käsittääkseni asiaan kuuluisi. Ensin itse ymmärtäminen vavahdutti kuin hyökyaalto olisi kulkenut kehon läpi ja sitten vain harmitti, siinä kaikki.

Kokemus kaikkinensa siis jätti jotain toivomisen varaa. Jos sitä nimittäin peilasi suomalaisen kulttuurin emotionaaliseen normistoon, ainakin sellaisena kuin olen sen käsittänyt. Mitään julkilausumaahan asiasta ei ole, eikä taida olla tutkimustakaan, joten puhtaasti fiilispohjalla tässä ollaan liikkeellä, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Emotionaalinen normisto – aivan varmasti sellainen on olemassa, ikään kuin ääneen lausumaton luettelo soveliaista kokemisen tavoista. Se pureutuu ihmiseen syvemmälle kuin pinnalliset käyttäytymissäännöt, joiden noudattaminen on lastenleikkiä omien tunteidensa paimentamiseen verrattuna. Kuten kaikki kaavamaiset normistot, sekin tekee väkivaltaa todellisuuden monimuotoisuudelle.

Vanhan porvarillisen kulttuurin valtakaudella tunteita paimennettiin sopivan pieniksi ja sivistyneesti hallittaviksi. Hyvä käytös oli arvossaan, eivätkä voimakkaat tunteenilmaisut, etenkään kielteisten tunteiden ilmaisut, istuneet siihen.

Nyt vallitsevan uuden porvarillisen kulttuurin kaudella tunteiden sitä vastoin odotetaan räjähtävän spektaakkelimaisiin voimakkuuksiin. Media on tässä tietenkin se tavallisin epäilty, mutta ei täysin aiheetta – median kauttahan useimmat meistä muodostavat käsityksen siitä, millainen on maailma välittömän kokemuspiirimme ulkopuolella. Kun tapahtuma toisensa perään julistetaan kohuksi ja kun ihminen toisensa perään raivostuu milloin mistäkin, tavallisen ihmisen tavallisen kokoiset tunteet alkavat tuntua jotenkin vajavaisilta.

Tunteiden kun pitäisi olla jättiläismäisiä, hirviömäisen valtaisia, tsunamin voimalla mukanaan pyyhkäiseviä. Poikkeuksellisia – mikä on kyllä normivaatimuksena tavalliselle keskiluokkaiselle suomalaiselle aika rankka, paradoksaalisuudesta puhumattakaan. Muualla maailmassa tunteiden roihua ja ehdottomia varmuuksia kyllä riittää, ja niiden seurauksena kaupungit roihuavat ja kansakunnat saavat sinnitellä keskellä todellisen tuhon spektaakkelia.

Ehkäpä maailmamme sittenkin kaipaisi enemmän epäilystä, epätietoisuutta ja epäröintiä. Vaan kenetpä epäilys olisi temmannut mukaansa, kuten Wislawa Szymborska runossaan Viha alakuloisen retorisesti kyselee.