Veronkiertäjien keskusliitto vinkui taas äsken, että veroratkaisut tekevät ensi vuodesta ostovoiman nollavuoden. Siis että ostovoima ei nouse, jos kohta ei sen luvata laskevankaan. On se sitten kamalaa. Onhan ostovoiman jatkuva nousu ja sen mahdollistava loputon talouskasvu kuitenkin perusarvo, koko länsimaisen elämäntapamme syvää ydintä, ellei sen syvin ydin. Toisaalla taas elinkeinoelämän oligarkit alkavat huolestua nuorisosta, joka ei ymmärrä kovan palkan päälle, vaan odottaa työltään jotain muutakin.

 

Oligarkkien maailmankuva on surullisesti niin laajalti omaksuttu myös tavallisten kansalaisten piirissä, että tuntuu paitsi hyvin vaikealta, suorastaan lapsekkaalta kyseenalaistaa sen perusteita. Kuten nyt tätä ostovoiman jatkuvaa kasvua. Mikä välttämättömyys se muka olisi enemmistölle ihmisistä? Siis enemmistölle, sille keskiluokalle, jota kaikki suuruuteen pyrkivät poliittiset tahot pyrkivät miellyttämään. Sille keski-ikäiselle keskiluokalle, joka muodostaa myös kuluttajien enemmistön.

 

Lohduttomassa köyhyydessä elävät ovat eri asia. Heillä on perusteltu syy odottaa elinolojensa kohenemista. Valitettavasti heillä on myös kaikkein vähiten aihetta odottaa, että niin joskus tapahtuisi. Vaikka kuinka tarkoin noudatamme markkinatalouden dogmia, köyhät näyttävät aina olevan keskuudessamme. Mutta joka tapauksessa heillä olisi itsestään selvä oikeus vaatia parempaa palkkaa, ja parempaa kohtelua muutenkin. Niin Suomessa kuin Kiinassakin.

 

Mutta me keski-ikäiset ja keskiluokkaiset, me olemme eri asia kuin lohduttomasti köyhät. Enemmistöllä meistä oikeasti on jo kaikki, mitä me tarvitsemme. Emme oikeasti tarvitse yhä enemmän tavaroita, yhä kiihtyvässä tahdissa. Käytännössä me elämme mukavammin ja rikkaammin kuin Ranskan kuninkaalliset 1700-luvulla. Toki meidän käytössämme olevat resurssit ovat mittaamattomasti pienemmät kuin valtaapitävillä oligarkeilla, mutta ihan arkikokemuksena keskivertoelämä on parempaa luksusta kuin kuninkaatkaan olisivat kyenneet edes kuvittelemaan.

 

Siksipä tuntuukin kummalliselta, että niin yleisesti ihaillaan henkilöitä, jotka lakkaamatta uurastavat kasvattaakseen omaisuuttaan yli sen mitä millään järkevillä mittapuilla voi pitää riittävänä. Sillähän ei ole mitään tekemistä rationaalisuuden kanssa. Ehkä se on pikemminkin hassu jäänne evoluution aikaisemmasta vaiheesta – samaa sukua kuin holtiton rasvaisen ruoan hotkiminen. Nalle kerää turvavarastoa kuin talviunille varustautuva kaimansa konsanaan – Nallen turvavarasto vain on järjettömästi ylimitoitettu, ikään kuin toimintaa ohjaisi valtava pelko.

 

Raha on kuitenkin proteesi siinä kuin puujalkakin, paitsi että välttämättömien aineellisten tarpeiden tyydyttämisen jälkeen se tyydyttää muita, puhtaasti psykologisia tarpeita. Proteesi on apuväline, ja raha on proteesien proteesi, sillä kun sitä on tarpeeksi, voi ostaa kaiken, minkä rahalla ostaa voi. Walhroosit, ollilat ja liliukset siis tarvitsevat jättiläismäisiä apuvälineitä – mitä pienempi mies, sitä isommat proteesit.

 

”They say that money can’t buy me love, but love can’t buy me shit”, kuten runoili muuan amerikkalainen. Kaikkea ei rahalla saa, mutta väliäkö tuolla.

 

Tosin näyttää siltä, että mikään ei rikkaalle ole tarpeeksi. Markkinatalous noin yleensäkin saa paljon käyttövoimaansa yksilön tyytymättömyydestä, jota tämä yrittää lääkitä haalimalla rahaa ja ostamalla tavaroita. Tämänkin sanominen tuntuu lapsekkaalta, kaikkihan sen tietävät, mutta jostain käsittämättömästä syystä enemmistö ihmisistä toimii kuin uskoisi tuollaisen korvikekäyttäytymisen olevan väistämätöntä ja luonnollista. No, mutta jos nyt kuitenkin ajatusleikkinä hyväksymme ostamisen ja tyytymättömyyden kaksoissidoksen, päädymme siihen, että rikkaat ne vasta tyytymättömiä ovatkin.

Matti Ripatti