Meidän alueellamme asuu hienoja ihmisiä. On oikeustieteen tohtoria, tekniikan tohtoria, kauppatieteen tohtoria ja sen sellaista, hienoa ja koulutettua väkeä. He työskentelevät yliopistoissa, pankeissa ja muissa finanssilaitoksissa tai sitten Euroopan unionin palveluksessa. Pihat ovat täynnä Mersuja, Audeja ja Bemareita. Puutarhurit nysväävät pensaita oikeanlaisiksi ja siivoojat siivoavat rappukäytäviä ja pihoja niin että kaikki kiiltää ja kimaltaa ihan koko ajan. Ihan kaikki, paitsi minä, meidän kämppämme, meidän lapsemme, kissamme, vanha autonrämämme ja ruosteiset polkupyörämme.

Nyt kahden vuoden asumisen jälkeen olen alkanut ymmärtää, kuinka paljon tuskaa minä aiheutan tälle kiiltävälle asuinalueelle. Nimittäin pari päivää sitten omistajan kätyri, kiinteistönvälittäjä rouva Blaablaa (nimi muutettu) karautti pihaan mustalla Volvollaan ja nappasi minut puhutteluun. Ensin hän saarnasi pitkään lasten leluista. Hiekkalaatikko pitää hävittää ja kaikki lelut viedä pois silmistä, koska taloon on muuttamassa Euroopan tilintarkastustuomioistuimen Liettuan edustaja puolisoineen eikä tällainen peli vetele niin hienojen ihmisten kanssa. Lupasin siivota lelut ja kysyin, saako pihassa vielä kuitenkin leikkiä vai pitääkö pysytellä sisällä, etteivät hienot ihmiset kärsi minun ja lasteni arkisesta ulkomuodosta. Blaablaa tuhahti ja jatkoi nalkutustaan.

Toinen hienoja ihmisiä ahdistava asia on minun polkupyöräni. Se on aivan tavallinen naisten vaihdepyörä, mutta vanha ja osin ruosteinen, ja minä jätän sen aina silloin tällöin pihalle, kun tiedän tarvitsevani sitä pikapuolin. Ja niin ei tietenkään saa tehdä. Hienon ihmisen hienot sarveiskalvot saattavat vaurioitua nähdessään sen ruosteläjän. Ja tästä rouva Blaablaa muistutti ankaraan sävyyn. Pyöriä ei saa säilyttää pihassa. Ne pitää laittaa autotalliin, aina.

Kolmas asia, josta rouva Blaablaa oli kovin tuohtunut, oli ovenpieleen nojaava luuta. Minun luutani, myönnän heti, on nojannut ovenpieleen kohta kaksi vuotta. Aina välillä harjailen rappusia lumesta, lehdistä, hiekasta tai mistä nyt milloinkin, ja olen kuvitellut tekeväni ihan oikein. Mutta ei. Hienot ihmiset eivät ilmeisesti kestä nähdä luutaa silmissään. Etenkin kun se nojaa oveen ja on vinossa. Minä luulin, että rouva Blaablaa vitsaili, mutta ei todellakaan. Hän oli vakavissaan ja aivan tuohtunut. Luuta oli siirrettävä autotalliin sillä minuutilla.

Lupasin hoitaa kaikki häiriötekijät pois hienojen ihmisten silmistä, ja rouva Blaablaa jatkoi matkaansa. Auton ikkunasta hän vielä rääkäisi, että omistaja saapuu illalla ja jos paikat eivät ole kunnossa, joudun vakaviin vaikeuksiin.

Epähienona ihmisenä en tietenkään voi ymmärtää, mitkä kaikki asiat ahdistavat hienoa ihmistä. Jatkossa rouva Blaablaan kannattaa tehdä tarkka lista, miten ollaan riittävän hienoja tälle talolle ja alueelle. Tai teettää jokaiselle vuokralaisehdokkaalle psykologiset testit, jotta epähieno aines pystytään suodattamaan ajoissa pois.