Muutama vuosi sitten koin järkytyksen päiväkodissa. Olivat raahanneet puolustuskyvyttömän yksivuotiaani kirkkoon kysymättä vanhemmilta mitään. Lapsi vaikutti rauhalliselta. Itse menin aivan paniikkiin. 

Myöhemmin kyselin päiväkodissa muina naisina, voisiko poika jatkossa olla kirkotteluajan vaikka pulkkamäessä, mutta se ei tädeille sopinut. Joko lapsi menee kirkkoon tai hänellä ei ole hoitopaikkaa kirkkopäivinä. Hyväksyin ilmoituksen näennäisen rauhallisesti. Kotona repesin täysin. Mies katseli kohtausta aikansa ja lopulta väitti minun ylireagoivan. ”Lasta ei ole lyöty, ei pidetty nälässä eikä käytetty hyväksi. Se kävi vain kirkossa”, siippa totesi. Kommentti ei minua lohduttanut. Olen enkeleillä peloteltu pikkutyttö eikä pakkojeesustelu minulle ole pikkujuttu.

Lapsuudenkotini oli vankasti vasemmistolainen emmekä harrastaneet uskontoa millään tasolla. Suhde uskontoon ja kirkkoon oli niin välinpitämätön, etteivät vanhempani viitsineet edes erota kirkosta ennen kuin joskus 80-luvulla. Ja tämän täydellisen välinpitämättömyyden uhrina jouduin seurakunnan kerhoon, koska se oli lähellä ja kätevä. Voitte vain kuvitella, miltä uskonnottomasta tyttöpolosta tuntui kuulla enkeleistä, jotka seuraavat yötä päivä. Tai synnistä, joka riivaa meitä kaikkia, mutta jumala armahtaa, jos vain rukoilee. Ja ne iltarukoukset: ”jos en sijaltain nousisi, taivaaseen ota tykösi”. Se oli kamalaa. Kuukausikaupalla vilkuilin taakseni ja pelkäsin näkymättömiä seuraajia. Maatamenoaikaan olin niin ikään hermona. Mielessä pyöri jatkuvasti kuolemisen todennäköisyys ja se, etten ehkä kuitenkaan ollut rukoillut riittävästi. 

Olin päätellyt kaiken kuulemani perusteella, että jos en jatkuvasti rukoile, jumala ottaa äidin pois. Siitä alkoi vuosia kestänyt rukoilurumba. Kaikki pyörä- ja kävelymatkat rukoilin ja pelkäsin, että ehkä se ei sittenkään riitä. Että äiti makaa kuolleena kotona vain siksi, etten ole jaksanut tarpeeksi. Sairastuin seitsenvuotiaana rukoilu-uupumukseen, vaikkei sitä koskaan diagnosoitu. Sitten vihdoin vuosien piinan jälkeen joku fiksu aikuinen, (luultavasti vanhin isoveljeni), selvitti minulle tosiasiat ja tajusin, että huuhaata kaikki tyynni. Ei ole jumalia eikä enkeleitä eikä kenenkään elämä ole riippuvainen minun rukoilemisestani.

Vuosia sitten kirkkoon muilutettu yksivuotiaani on jo viiden ja aloittaa syksyllä Eurooppa-koulun ensimmäisen luokan. Kiitos ranskalaisten, jotka erottivat kirkon ja valtion toisistaan jo yli sata vuotta sitten, Eurooppa-koulussa ei jeesuksilla pelotella.