Osa 1

 

Töitä. Teen töitä. Teen paljon töitä, joista saan vähän tuloja. Suurin osa ajastani menee työntekoon ja yli puolet tuloistani työvälineiden - työhuone, tietokone, nettiyhteys, kännykkä… - ylläpitoon. Käytän siis aikani siihen, että teen töitä, jotta voin maksaa työvälineistä, jotta voin tehdä töitä.

 

Joku muu valmistaa työvälineeni. Joku muu ottaa niiden hankkimisesta ja käytöstä maksun. Joku muu käyttää työni tuloksia hyväkseen tuottaakseen niillä voittoa muille. Teen siis töitä, jotta voin maksaa muiden valmistamien työvälineiden paitsi hankkimisesta myös käytöstä muille ja tehdä töitä, joiden tulokset hyödyttävät muita.

 

Ystäväni kertoo pygmeistä: Kun heimon metsästäjät ovat kaataneet elefantin, sitä ei välttämättä pilkota paloihin, käsitellä paikan päällä ja juonneta vähitellen kylään. Sen sijaan koko kylä muuttaa elefantin ympärille. Uudet majat pystytetään muutamasta lehvästä ja viidakko hotkaisee entiset. Viikkoon, kahteen, kolmeen kenenkään ei tarvitse kantaa huolta huomisesta: lapset juoksevat laulaen jokeen ja alkavat taputtaa kämmenillään huikeita rytmejä vedenpintaan – nomadeilla ei ole soittimia: kuka jaksaisi raahata selässään kontrabassoa asuinpaikasta toiseen? – aikuiset lepäävät, keräävät kasveja, tekevät taidetta ja vanhukset kertovat tarinoita, jotka näin siirtyvät sukupolvelta toiselle.

 

Katson Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elokuvia nenetseistä: elämää kodassa ja tundralla leimaa kiireettömyys ja yhteen asiaan keskittymisen salliva työnjako. Pororekeä valmistavan miehen ainoa työväline on kirves. Hän istuu lumessa ja veistää: reen osista tulee sellaista hienomekaniikkaa, että kokoamiseen ei tarvita ainuttakaan ruuvia tai naulaa. Kirvestä käyttää myös nainen, joka kaataa taigalla polttopuuta. Yksikään lyönti ei ole turha, hänen eleissään on vuosituhantista täsmällisyyttä eivätkä iskut kuluta yhtään ylimääräistä kaloria. Tässä yhteisössä jokainen klaanin jäsen hallitsee yhteisön käyttämät työvälineet.

 

Luen tutkimusta neandertalinihmisestä. Katseeni pysähtyy sanaan tehokkuus: pyynti-keräilykulttuurissa se oli koko yhteisöä välittömästi hyödyttävää kouriintuntuvaa tehokkuutta. Metsästys oli järjestettävä niin, että koko prosessin (saalistuspaikalle kulku, saalistaminen, ruhon käsittely ja kuljettaminen) vaatima energiankulutus olisi huomattavasti alhaisempi kuin saaliin tuottama energia. Pyynnin tulokset jaettiin tasan myös vanhuksille, sairaille, lapsille – yksi yhteisön kiinteyttä ylläpitävä voima oli huolenpito myös ryhmän vähäosaisista.

 

Neandertalinihmiselle, kuten kaikille metsästäjä-kalastaja-keräilijöille, oli elintärkeää, että he osasivat sopeutua ympäristön muutoksiin. Oli elettävä – ei luonnosta vaan luonnossa. Suomen kielen sana ”luonnonkansa” on minusta kaunis ja kunnioittava nimi näille yhteisöille.

 

Metsästäjä-keräilijäkansat eivät välttämättä ole tuomittu menehtymään vaan voivat selvitä ympäröivän kulttuuri- ja talousimperialismin puristuksessa, kuten nenetsejä koskevassa monivuotisessa suomalais-brittiläis-venäläisessä tutkimuksessa (Lapin yliopiston Arktinen keskus, tutkimusprofessori Bruce Forbes) vastikään todettiin. Avain siihen on yhteisön joustamis- ja sopeutumiskyky.

 

Joustaminen ja sopeutumiskyky ovat kovaa valuuttaa nyky-yhteiskunnassa, mutta nykyään niitä ei käytetä yhteisöllisyyden kasvattamiseen, vaan yksilön erottamiseen yhteisöstä. Yksi tehokas metsästystekniikka on erottaa saaliseläin toisista, jolloin siitä tulee haavoittuvampi. Ketkä ovat nykymaailman metsästäjiä, kuka on saalis?

 

Ranskankielisen Wikipedian artikkeli metsästäjä-keräilijöiden elämäntavasta päättyy toteamukseen, miten tuon elämäntavan tuntemus paljastaa sen, että tuolloin ei vallinnut pakkoyhteiskunta, vaan ihmisillä oli mahdollisuus kehittää kulttuuria sopusoinnussa ympäristönsä kanssa: ”Jotkut jopa pitävät sitä [ihmiselle] ihanteellisena elämäntapana.”

 

Kirsi Kinnunen