Nyt kun Günter Grass on sortunut savijaloiltaan paljastettuaan Waffen-SS-taustansa ja paljastuttuaan antisemitistiseksi - eiku, pol. korrekt. ”arvioituaan runoilijana Iranin ja Israelin vaikutuksen maailmanrauhaan” - tahdon tuoda julki syvän pettymykseni siitä, että nuoruuteni ja kenties koko 60-lukulaisen sukupolven superstar on kutistunut Peltirummun supernovan jälkeen ruskeaksi kääpiöksi. Hänen uusi proosarunonsa on siihen syypää.

Maailmankuvani uudelleenrakentamisessa minua on kuitenkin suuresti auttanut aina valpas saksalainen lehdistö. Gottseidank. Sieltä olen saanut lukea, että runoilijan vapaus on erilainen kuin muiden vapaus. Poliitikot eivät ole ihan vapaita, koska heidän täytyy olla korrekteja. Ja ettei kaikki ole aina, miltä näyttää. Günter Grasskin on vain ihminen eikä Wikipedia. Ei hänkään voi tietää kaikkea, vaikka hän tietääkin melkein kaiken Saksasta ja juutalaisista. Ennen kaikkea hän on runoilija, joka tuntee. Hän on – tai oli – Saksan omatunto. Huono omatunto. Häntä painaa ”kollektiivisen syyllisyyden lyijynraskas mantteli”, polttouhrien muisto siis. Onko hän nyt kokenut taakkansa liian raskaaksi, ja vastapaine purkautuu uhreihin, suuntaan, missä vastus on vähin? Omatuntokysymys, jonka vastaus löytyy mielen hämäriltä alueilta, joissa psykiatreilla riittää työtä.

Grass ei toki kiellä holokaustia, kuten Iranin presidentti tai joku äärikatolinen pappi. Hän on huolissaa Iranin kansasta, jonka hävittämiseen Israelin (nykyisen hallituksen, tarkensi Grass runokritiikin ryöpyttyä) politiikka voi johtaa. No, monet muutkin ovat huolissaan Iranin kansasta.

Lieneekö niin, että Grassia, natseja ja joitain vasemmistoryhmiä yhdistää juutalaisviha ja suuri pelko muhamettilaisia kohtaan? Pelon nimi on Saksan Islamisierung. Vai onko strategiana tuhotuttaa ensin juutalaiset ja huolehtia muista epäarjalaisista sitten myöhemmin? Muutamilla vasemmistolaisillakin on kieli ruskeana, kun he kumartavat itään päin.

Perusrikos vaatii perusteellisen selvityksen, saksalaisen perusteellisen. Aiheesta „(Uus)natsismi ja rikkomukset“ saamme lukea joka päivä joka lehdestä, ja netti on aiheesta turvoksissa. Jokainen Saksan aikakauslehti kirjoitaa jokaisessa numerossaan kansallissosialismista ja toisesta maailmansodasta, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, vuosikymmeniä. Lapset syyllistetään isien rikoksiin kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Viidenteen, kuudenteen... Totta kai jankutus alkaa ottaa päästä, ja vastaiskukin on täynnä ylilyöntejä. Kantapöytäkielellä: kakarat kyrpiintyvät, jos vanhemmat ovat mulkkuja.

Vihelläpä siinä peli poikki ja aloita puhtaalta kentältä. Erotuomari on kuin harpunsoittaja helvetissä.

Saksassa tulee rähinöiden välttämiseksi suurimman osan väestöstä olla juutalaisia. Tällä on vahvat perusteensa lähihistoriassa, ja jonkinlainen varmuuskerroin tulee ehdottomasti liittää EU:n väestönormeihin. Asia on hyvä hyväksyttää myös YK:ssa, vaikkei toimenpiteeellä olekaan kuin symbolimerkitys. Turvallisuusneuvostossa sitä vastaan varmaan äänestää vain Kiina. Venäjän kanta on epävarma. Voiko se arvovallan menetyksen uhallakin luopua vastarannan kiisken roolistaan, osoittaa epäantisemitistisyytensä ja lähentyä länttä vai haluaako se osoittaa, ettei se enää Saksaa pelkää? Venäjällähän on tuskin Saksaan mitään isompaa intressiä paitsi Gerhard Schröder, Putinin jälkeen ei sitäkään.

Muinaisliittolainen idea internationalismista on vaihtunut Venäjälläkin kansalliskiihkoon, solidaarisuus reviiritaistoon. Kansallisvaltion aate säilöttynä oikeistopopulismiin sekä maustettuna uusvapaalla talousajattelulla ja milloin milläkin uskonnolla on kova sana koko maailmassa. Johtaja johtaa ja rahvas seuraa, vaikka pakolla. Polku on sama kuin 30-luvun Saksan kohti fasismia kulkema. Silmukkaa kiristetään pienin nykäyksin, hengittäminen käy vaikeaksi ja lakkaa lopulta kokonaan.

Jorma Huusko Vappuna 2012