Viime perjantaina viettettiin kansainvälistä naapuripäivää. Idea on lanseerattu Pariisissa joskus 90-luvun lopulla ja näissä frankofonisissa maissa homma otetaan vakavasti.

Naapurin sedät ja tädit kasasivat pöytää, tuolia, grilliä sun muuta tykötarvetta viereisen rivitalokorttelin parkkikselle ja innokkaimmat kävivät soittelemassa ovikelloja ja muistuttamassa tulevista bailuista. No sinnehän oli mentävä, vaikka jännitti. Uusi naapurustomme on siisti ja kunnollinen. Ikkunoita jynssätään harva se viikko ja autot kiiltelevät kilvan kevätauringon kanssa. Kaikkialla muualla paitsi meidän huushollissa. Taas.

Keräsin lapseni, viinipulloni, muutaman makkarankäntyn ja sipsipussin ja liityin joukkoon. Ensimmäisenä minua syöksyi tervehtimään naapurin kuusikymppinen luxemburgilaisrouva, joka otti asiakseen esitellä minut muille juhlijoille.

Meidän naapurustomme on käsittämättömän kansainvälinen. Lähes jokaiselta mantereelta löytyy edustus. Ali Iranista, Lan Vietnamista, Akira Japanista, Jacques Ranskasta, Kirsti Virosta, Mariama Senegalista, Torsten Saksasta, Margie Amerikasta ja niin edelleen. Juhlijoita oli lähemmäs viisikymmentä enkä millään muista kaikkia nimiä ja kansallisuuksia.

Hämmästyttävää oli se riemu ja ylpeys, jolla luksilaiset puhuivat kansainvälisestä maastaan. Kuinka hyvä paikka Luxemburgin on pakko olla, kun kaikki nämä ihmiset ovat valinneet asuinmaakseen juuri tämän pläntin, vaikka maailmassa olisi lähes kaksisataa muutakin valtiota, johon muuttaa.

Meistä ulkomaalaisista harva puhui paikallista kieltä, mutta ei se luksilaisia tuntunut haittaavan. Nämä tyypit täällä puhuvat automaattisesti kolmea kieltä, koska täkäläinen koulusysteemi on rakennettu sillä tavoin. Pari ekaa kouluvuotta suoritetaan luxemburgiksi, sitten kieli muuttuu saksaksi ja lopulta ranskaksi. Näiden kolmen lisäksi valtaosa väestöstä puhuu myös jonkinlaista englantia. Ainakin nuorempi väki.

Alkuilta meni kulttuurieroja hämmästellessä ja omia ja muita maita vertaillessa. Muutama juttukaveri onnitteli minua Suomen jääkiekkomestaruudesta ja japanilainen jamppa paljastui fanaattiseksi lajin kannattajaksi. Hän kuvaili minulle Granlundin ilmaveiviä tarkoin sanakääntein ja kehotti minua viemään poikaa jääkiekkotreeneihin. ”Kun se on teillä geeneissä”, Akira totesi ja oli ihan tosissaan.

Loppuillasta kulttuurierot sun muut turhanaikaiset kansallisuusasiat unohdettiin ja jäljelle jäi vain joukko hilpeitä juhlijoita. Lauluksi ja tanssiksi se tietenkin meni. Niin tyypillistä meille ihmisrodun edustajille.