Uudelta vuosituhannelta voimme odottaa löytävämme vain sitä, minkä sinne itse viemme. Tähän tapaan tuumaili kirjailija Italo Calvino viime vuosituhannella, ja nyt uuden vuoden ja vuosikymmenen alkuhetkillä voimme todeta, että ajatus edelleen pitää paikkansa.

On olemassa kaksi sellaista asiaa, joita melkein kaikki niin sanotuissa läntisissä teollisuusmaissa eläneet ja elävät ihmiset ovat kantaneet mukanaan sukupolvesta toiseen vähintäänkin keskiajalta lähtien. Nimittäin tulevaisuuteen kohdistuvat katteettomat toiveet ja aiheettomat pelot. Niin kauan kuin ihmiset ovat olleet tietoisia maailman muuttumisesta, he ovat joko juhlineet uljasta uutta tai surreet kaunista katoavaa.

Yleensä toiveet ja pelot ovat siinneet yhdestä ja samasta asiasta, ilmiöstä, asiaintilasta tai tapahtumasta. Meidän aikanamme kyse on ennen muuta tietotekniikasta ja tietoverkoista, internetistä ja siinä kukoistavista uusista tiedonvälityksen ja vuorovaikutuksen välineistä.

Joku – kuten vaikkapa Leo Stranius äskeisessä Helsingin Sanomien yliökirjoituksessaan – näkee internetin ja sosiaalisen median niin valtavana uutuutena ja muutosvoimana, että se muokkaa jopa ihmisen biologiaa, perimää kai lähinnä. Joku toinen taas syyttää nettiä ja varsinkin Facebookin kaltaisia yhteisöpalveluja kaikesta, mikä nykyisessä kulttuurissa ja elämäntavassa on pielessä.

Oikeastaan näkemys on sama, arvottava etumerkki vain vaihtelee. Ajatus perustavanlaatuisesta murroskohdasta on yhteinen: nyt syntyy jotain, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä, ei edes itse ihminen.

Marshall McLuhan väitti, että viestintävälineiden innovaatiot aina palauttavat jotain vanhaa, mutta uudessa muodossa. Esimerkiksi puhelin ja radio palauttivat puheen keskeiseksi viestintämuodoksi, ja myöhemmin sähköpostit ja tekstiviestit palauttivat kirjoituksen kommunikaation keskiöön, hetkeksi ainakin. Ajatus soveltuu myös toiveiden ja pelkojen jälleensyntymiin.

Facebook pelottaa, kuten pelottivat videopelit, televisio, radio, puhelin, kirjapainot, luku- ja kirjoitustaito, kuvitteelliset kertomukset ja kenties joskus aikojen alussa jopa puhe, kielen synty.

Tai sitten Facebook kiihottaa ratkaisevasti uutena jakamisen ja kohtaamisen väylänä, vaikutuskanavana ja yhteisöllisyyden muotona. 2000-luvun uusi demokratia kasvaa kosketusnäytöstä, kuten kansanvalta kasvoi kiväärinpiipusta 1900-luvulla. Nuorille selkoisuutta suosiville sukupolville selvennettäköön, että tässä yritän olla ironinen molempiin suuntiin.

Mutta ihan vilpittömästi täytyy sanoa, että ihmisen kehityksessä internet ja sosiaalinen media ovat kuitenkin vain viimeisimpiä lisäyksiä, eivät ratkaisevia irtiottoja. Se kaikkein ratkaisevin irtiotto oli kirjoituksen keksiminen – sen päälle on rakentunut koko tämä sivilisaatio ja kulttuurievoluutio, se on muokannut ihmisen ajattelua enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia.

Ja siitä, siis kirjoitus- ja lukutaidosta, kyllä kannattaisi pitää kiinni. Tähän liittyy oma lempiuhkakuvani, oma erityinen tulevaisuuspelkoni. Nettimaailma edellyttää jonkinlaista luku- ja kirjoitustaitoa, mutta se ei varsinaisesti kannusta sellaiseen luku- ja ajattelukykyyn, jota esimerkiksi laajan romaanin tajuaminen vaatii. Laajan romaanin ymmärtäminen kun edellyttää sekä kykyä pitää mielessään suuria asiakokonaisuuksia että kykyä ymmärtää sellaisiakin merkityksiä, joita ei suoraan ja isoilla kirjaimilla ilmoiteta.

Mitä vähemmän romaaneja tai ylipäätään fiktiota luetaan, sitä vähemmän yhteiskunnassa on kykyä pitkäkestoisten, monimutkaisten ja monitulkintaisten tapahtumien ja syiden ja seurausten ketjujen hahmottamiseen. Ja mitä vähemmän tuota kykyä on, sitä vähemmän on myös ihmisen kykyä ymmärtää itseään, ja vielä sitäkin vähemmän kykyä ymmärtää muita.

Ja mitä me tässä samanmielisten yhteiseen verkkoon kietoutuneessa maailmassa enemmän tarvitsisimme kuin kykyä ymmärtää toisiamme – niitäkin, jotka eivät satu kuulumaan samaan kuppikuntaan kuin me itse?