Täällä ulkomaassa ihmiset ovat kovia kyläilemään ja tuomaan lahjoja. Kukkapuskaa, viinipulloa, suklaata ja lapsille leluja. Ainakin yksi edellä mainitusta on pakko viedä, parhaassa tapauksessa kaikki. Mukavaahan se on, mutta niin kovin vierasta porilaiselle.

Kun porilainen miettii kyläilemään lähtöä, hän soittaa ensin tarkistuspuhelun. ”Ette te varmaa koton ol ehtoosti?” Jos tuttu sanoo olevansa, porilainen varmistaa silti.”Teil taitaa ol jo jottai viarait tulos?” Tuttu ymmärtää vihjeen ja pyytää soittajaa illalla käymään. ”No, kai mää sit voi tul, mut emmää kavva ol. Iha sillai yhtäkkii vaa poikkee.”

Jos kyseessä on harvinaislaatuinen vierailu, porilainen saattaa viedä kahvipaketin. ”Mää ny tämmöse toi. Ei se mittää ol, ei edes Presidenttii, iha vaa jottai tommost. Ette te varmaa tämmöst juakkaa?” Lopulta porilaista jo hävettää koko kahvipaketti. ”Kui mää ny tommost lainka toinkaa? Ei se mittää häävii ol. Josses tykkää, ni heit menemää.”

Ainaisen häpeän vuoksi porilainen meneekin mieluiten kyläilemään ilman mitään noloja lahjoja ja hoitaa vierailun nopeasti pois alta.

Kun porilainen saapuu kyläpaikkaan, isäntä tulee vastaan ja kehottaa vierasta peremmälle. Isäntä meinaa ruveta kahvinkeittopuuhiin, mutta moiset aikeet porilainen torppaa äkkiä. ”Ei ny mun takiani tartte kahvii keittää. Mää täst iha just jo lähdenki, yhtäkkii vaa poikkeemas.”  

Moni lujatahtoisempi isäntä vaatii kuitenkin saada keittää kahvit ja porilainen myöntyy pitkin hampain. ”No kyl mää pualkuppii voi sit ottaa seuraks. Mut älä mittää kastamist ala kaivelee.”

Voitte siis kuvitella, kuinka omituista on elää porilaisena Keski-Euroopassa. Täällä kun kutsuu vieraita kylään, ilolla ja kovalla riemulla tulevat ja kovin kiittelevät kutsusta. Saapuvat kukkineen, viinipulloineen ja herkkuineen. Halailevat ja suukottelevat koko isäntäväen läpi ja istuvat alas sillä mielellä, että tässä nyt ollaan ainakin kuusi tuntia, jos ei kauemminkin.

Vieraiden kestitseminen saattaa silti olla helppoa, etenkin kokeneemmille. Mutta oma kyläily aiheuttaa usein hämmennystä. Sen takia kirjoitin ohjeet porilaiselle kyläilijälle:

Jos jotain juomaa tai ruokaa tarjotaan, se otetaan ilolla vastaan. Ruokaa santsataan ja kehutaan kokkia. Kahviakin juodaan ihan vapautuneesti ja jos ollaan yökylässä, ei tarvitse kaivaa omia lakanoita kassista.

Ohjeista huolimatta tiedän, että porilainen ei vähällä opi. Jossain siellä sielun sopukoissa kaikuu loputon jankutus:”Ettei must ny vaa olis vaivaa, ettei must ny vaa olis vaivaa, ettei must ny vaa olis vaivaa...”

Susanna Ahonen lähti Porista vuonna 1992, mutta Pori ei lähde koskaan Susanna Ahosesta.