Kun olin nuori kirjallisuudenopiskelija, en tiennyt mitään parempaa kuin ironia. Erityistä herkkua oli itseironia, vaikken siihen itse tietenkään kyennyt. Thomas Mann, James Joyce, John Barth, Italo Calvino, Jorge Luis Borges – kaikki kirjalliset sankarini olivat paitsi mielikuvituksen, myös ironian suurmestareita.

Siksi ei pelkästään ärsytä, vaan tuntuu perin juurin väärältä, että ironiasta on näköjään tullut ruma sana. Yhtäällä nuoret taiteilijat julistavat epäironisuuttaan ja sen uskollista seuralaista, suoraa ja vilpitöntä puhetta asioista niiden oikeilla nimillä. Toisaalla taas poliitikot, joiden nimiä ei tule turhaan lausua, piiloutuvat ironiaksi ja sarkasmiksi kutsumiensa retoristen keinojen taakse.

Ikään kuin ironia olisi vain tapa olla olematta mitään mieltä, pelkkä mielipiteen ele, vaikka minun mielestäni se on nimenomaan voimallinen tapa olla jotain mieltä. Se, että tarkoitetaan jotain muuta kuin ääneen lausutaan, ei tarkoita, että varsinaisen tarkoituksen havaitsemisen pitäisi olla vaikeaa tai mahdotonta, kuten niiden poliitikkojen, joiden nimiä ei tule turhaan lausua, tapauksessa.

Ironia pakottaa vastaanottajansa muuhunkin kuin passiiviseen vastaanottoon. Se on teko. Se vaatii pinnanalaisen merkityksen ymmärtämistä, ja sen tähden itsestään vie näkemään asiat vähintään kahdesta eri näkökulmasta – vaikka toinen niistä olisikin se, jota sekä puhuja että kuuntelija oikeampana pitävät.

Ironian luomassa kaksoisvalaistuksessa hengittää huumori. Ja se taas on suuri suhteellisuudentajun synnyttäjä. Ironinen fanaatikko on mahdottomuus. Niinpä ne poliitikot, joiden nimeä ei tule turhaan lausua, ovat vain jompaa kumpaa, ja vain he itse tietävät kumpaa.

Sanan ironia varsinainen merkitys on väärinkäytössä muuttunut hiukan samansorttisesti kuin on käynyt myytille. Myyttihän ei alun perin tarkoittanut mitään valheellista tai virheellistä käsitystä asioista, vaan oikeastaan päinvastaista: arkipäiväistä todellisuutta syvempää totuutta, tietoa asioiden pohjimmaisesta tolasta ja olemassaolon alkuajoista. Sikäli kuin tiedämme myytteihin myös todella uskottiin syntyaikoinaan ja paljon myöhemminkin.

Myyttejä ei tosin sanottu myyteiksi, sillä sehän on käsite, joka voi syntyä vain myyttisen ajattelun ulkopuolella, jälkikäteen. Mistä seuraa, että oman aikamme todelliset myytit ovat meille tuntemattomia. Siis myytteinä. Meidän mielestämme ne ovat kiistämättömiä tosiasioita, todellisuuden peruspremissejä, ja vasta tulevaisuudessa ne voidaan tunnistaa vain myyttisiksi kertomuksiksi.

Siinä on mielestäni jotakin syvästi ironista.

Matti Ripatti