Näin julisti Rauli ”Badding” Somerjoki vuonna 1969 LP-levyllä Suomen Talvisota 1939-1940, sen aloituskappaleessa Edistyksen voima. Sanoitus taitaa olla Jarkko Laineen, tai kenties Markku Inton. Vuosi 1969 oli vielä hyvä vuosi edistykselle ja optimismille, vaikka edeltävä vuosi olikin jo ollut täynnä takaiskuja. Sille joka edistykseen uskoi, se oli väkevä voima, joka vääjäämättä oli viemässä meitä johonkin utopiaan.

 
Vuonna 1969 elettiin viimeisiä hetkiä, jolloin sanaa edistys ei vielä leimannut kuuluminen yhtäältä stalinistiseen ja toisaalta teknokratiauskovaiseen peruskäsitteistöön. Jälkikäteen ajatellen hämmästyttävän (ja mitä todennäköisimmin sattumanvaraisen) selvänäköisesti underground-miehet käyttivät termiä ironisesti, kuin ennakoiden sen merkityksen kieroutumista stalinistien käsittelyssä. 
 
Stalinistit voimatekijänä ovat muisto vain, mutta edistys voi hyvin. Vaikkei juuri sitä sanaa käytettäisi, edistyksen ajatus on yleensä taustalla, kun perustelemme Yhdysvaltojen tai Euroopan vaikutusta muilla mantereilla ja muissa kulttuureissa.
 
Me kun olemme edistyneempiä. Meidän tekniikkamme on parempaa, meidän yhteiskuntajärjestyksemme ja uskontomme ovat parempia, kulttuurimme ja ajanvietteemme, jopa päihteemme ovat parempia kuin muiden. Ja varsinkin meidän kykymme kerryttää pääomia on vertaansa vailla; joskin täytyy myöntää, että niin kapitalismi kuin tavarantuotantokin hallitaan myös Kaukoidässä. Ja jos joku arvelee, että muiden kulttuurien käytännöt saattavat olla omista lähtökohdistaan yhtä lailla parhaita, väite kumotaan kulttuurirelativismin syntiin lankeamisena.
 
Ennen kuin rupeaa relativismisyytöksillä riehumaan, kannattaa kuitenkin hetki viivähtää Claude Lévi-Straussin havainnollisen edistys-metaforan äärellä. Lévi-Strauss nimittäin vertaa edistystä junaan: me länsimaiset istumme edistyksen junassa, joka kiitää raiteillaan tiettyyn suuntaan – esimerkiksi Australian aboriginaalit istuivat ennen eurooppalaisten tuloa omassa edistyksen junassaan, joka puksutteli tyystin toiseen suuntaan ja varmaan eri vauhdillakin. 
 
Ongelmalliseksi tämän junamatkailun tekee se, että emme kykene kunnolla havaitsemaan muita edistyksen lajeja kuin ne, jotka kulkevat samaan suuntaan kuin omamme. Australian alkuperäisasukkaiden kulttuureita on äärimmäisen vaikea nähdä muuna kuin epämääräisen kivikautisina, vaikka ne aivan epäilemättä kehittyivät kaikkina eristyksen vuosituhansineen siinä kuin muutkin. He nyt vain eivät suuntautuneet teknologian kehittämiseen. Sen sijaan aboriginaalien sosiaaliset järjestelmät olivat kuulemma tavattoman sofistikoituneita ja heidän suullinen kulttuurinsa huikean rikas.
 
Aivan sama havaitsemisen ongelma pätee myös kulttuureihin, jotka eroavat omastamme vähemmän. Ja banaaliuden uhallakin pakko on sanoa, että ajatusta voi soveltaa myös ihan yksilötasolla, oman kulttuurin tai jopa ystäviensä piirissä. 
 
Omasta kulttuurista tai omista pitämyksistä ei tarvitse luopua, jotta voisi hyväksyä sen, että joku muu arvostaa tyystin muita asioita. Sehän ei tarkoita, että minun pitäisi niitä asioita arvostaa – vain, että ymmärrän, että joku toinen niin tekee. Mikä siinä niin vaarallista on?
 Matti Ripatti