”Mikä uudessa muka on niin hyvää?”, kysyttiin Laurie Andersonilta tämän Israelin vierailulla. Kysyjälle Anderson edusti avantgardea, jonka olemassaolon oikeutus syntyy ennen muuta siitä, että se on jotain ennen kokematonta, uutta. ”No, uusi on… kiinnostavaa.” ”Mikäs kiinnostavassa sitten on niin hyvää?” ”Well, kiinnostava on…you know, kiinnostavaa. Se on kuin hereillä olemista.” ”Mikä siinä hereillä olemisessa sitten on olevinaan niin hyvää?”

 

Monitaiteilijalle tämä sanailu muodostui opetukseksi: Israelissa ei milloinkaan pidä vastata kysymykseen, vaan aina esittää vastakysymys. Muut voivat opetella siitä arvojen ongelmallisuutta – pohjimmiltaanhan niitä ei voi perustella. Siksi niitä kai perusarvoiksi sanotaankin; perusarvot ovat jotain niin perustavaa, etteivät ne seiso minkään toisen, vielä perustavamman perustelun päällä. Ne ovat se kallio, jolla koko arvojärjestelmä seisoo.

 

Yrityksillä on arvonsa, tai ehkä pikemmin ”arvonsa” eli jonkun bobhelsingin sorvaamat tekopyhät tai turvallisen sisällöttömät tunnuslauseensa, poliitikoilla on arvojensa merkkeinä suorastaan puolueita, ja hyvin yleisesti näköjään ajatellaan, että on olemassa joitain erityisesti suomalaisia arvoja – ja laajemmin katsoen myös erityisiä eurooppalaisia arvoja – joita muukalaiset uhkaavat. Ylen tosi-tv-sarjassa kuulemma (perus)suomalaiset yrittävät elää islamin arvojen mukaan, ja sehän osoittautuu pirun hankalaksi.

 

Kysymättä jää, onko rukoushetki arvo? Onko hiusten huivilla peittäminen arvo? Tai alkoholin karttaminen? Ovatko arvoja kaikki sellaiset kulttuurista kumpuavat tavat ja tottumukset, jotka eroavat alkuasukkaiden tavoista ja tottumuksista?

 

Islam näyttäytyy arvoiltaan kaikkein ongelmallisimpana, mutta se näkymä perustuu näköharhaan: todellisuudessa islam on niin monimuotoinen, ettei siitä myöskään voi muodostua mitään totaalista uhkaa muille uskonnollispohjaisille tai maallisille elämäntavoille. Käsittääkseni islamin perusarvo on alistuminen Jumalan tahtoon, missä ei sinänsä pitäisi olla mitään ongelmaa juutalais-kristillisille kulttuureille. Alistumisen muodot vain ovat meille vieraita, vielä jonkin aikaa, vaan ei ikuisesti.

 

Ja kääntäen. Onko esimerkiksi saunominen arvo? Tai pääomaverotuksen alhaisuus ja työn korkea verotus? Entä tuloerojen kasvattaminen, ehkä sekin on tässä kielenkäytössä arvo? Kännipäissään riehuminen, perhesurmat – tällaisia mukavia, muista erottavia kansallisia erikoisuuksiahan meillä piisaa, joten arvoistakaan ei liene pulaa.

 

Hyvä on, huono vitsi. Tarkoitan vain, että arvot ovat jotain, mikä on kaiken tuon näkyvän touhun taustalla. Väitän, että joka ikinen maailman ihminen – paitsi ehkä ilmiselvät psykopaatit – voi löytää jokaisen toisen ihmisen kanssa sen verran jaettua arvopohjaa, ettei rinnakkainelo muodostu mahdottomaksi.

 

On syytäkin löytää, sillä sen enempää järjellä kuin voimallakaan en voi taivuttaa toista ihmistä luopumaan arvoistaan ja korvaamaan ne paremmilla eli minun arvoillani. Lähes kaikki voidaan toki saada toimimaan arvojaan vastaan, mutta se on eri asia.

 

Ei ole mitään järkiperustetta sille, ettei esimerkiksi ihmisiä saisi tappaa. Esimerkki on äärimmäinen, mutta selventävä. Olisi täysin mahdollista rakentaa sellainen kulttuuri ja yhteiskunta, jossa tappajat kulkisivat rankaisemattomina. Useimmille se tietysti olisi äärimmäisen epämiellyttävä paikka elää, mutta se ei ole mikään järkiperuste torjua tappamisen rankaisemattomuutta. Kaiken aikaahan meidän rakasta Suomeammekin määrätietoisesti rukataan suuntaan, jossa yhä useammilla on ikävää, jotta muutamilla harvoilla olisi aivan järjettömän, fantastisen ihanaa.

 

Talouskasvu – jolla tätä yhteiskunnan repimistä perustellaan – ei muuten myöskään ole mikään arvo sinänsä. Sehän saa arvonsa siitä uskomuksesta, että se on arvokasta, ihan niin kuin muutkin arvot. Siinä mielessä se on tasan yhtä rationaalista kuin jumalusko tai usko kotitonttuihin. Tai no, kyllähän tämän maailman wahlroosit voivat rationaalisesti perustella jatkuvan talouskasvun ja tuloerojen paisuttamisen arvon sillä, että vain siten heidän omaisuutensa arvo (tai tarkemmin sanoen hinta) jatkaa kasvamistaan. Jostain kumman syystä tätä raadollista tosiperustetta kovin harvoin sanotaan ääneen.

 

Mutta varmaan jopa wahlroosien siinä kuin talebanienkin kanssa voisi löytää yhteisiä arvoja. Jakolinjat eivät kulje maiden, kansojen ja kulttuurien välillä, vaan keskellä. Inhimillisen perimmäisen arvopohjan universaaliudesta huolimatta jo seuraavalla tasolla törmäämme paradoksaalisesti niin suuriin uskontojen ja kulttuurien sisäisiin eroihin, että eurooppalaisista, saati yhteisistä länsimaisista arvoista puhuminen muuttuu absurdiksi.

 

Minun mielestäni juuri tämän tosiseikan tunnustaminen olisi eurooppalaisten arvojen mukaista.

 

Matti Ripatti