Kilpaileminen on minusta vastenmielistä. Ihmiset, jotka haluavat jatkuvasti rankata toisiaan suoritusten perusteella, ovat mielestäni ikäviä. Urheilua en tietenkään seuraa, enkä jaksa katsella edes luonto-ohjelmia, joissa elämä esitetään jatkuvana kamppailuna niin oman lajin sisällä kuin muita lajeja vastaankin. Minusta ne ovat tylsiä.

Monta natiaista vanhemmat tai isovanhemmat vertailevat muihin samanikäisiin heti hänen maailmaan putkahtamisensa jälkeen. Luonnollisesta kehityksestä – hampaiden puhkeamisesta tai seisomaan nousemisesta – tehdään kisa, jonka voittaa ensimmäisenä maitohampaansa saanut tai takamuksensa lattiasta nostanut.

Viimeistään koulussa kilpailu hiipii hippiperheen perillisenkin elämään. Rankkausta harjoittavat paitsi opettajat, myös kaveripiirit, joissa suosiokilpailua käydään brändituotteilla. Opiskelupaikan valinta – jonka toivoisi olevan syvällistä paneutumista omiin kiinnostuksenkohteisiin ja osaamisiin – on monelle hakijalle veristä kilpailua opiskelupaikasta, jota ei välttämättä edes halua.

Työelämään kilpailu on ujutettu ikään kuin luonnolliseksi tilaksi ihmisten välisissä suhteissa. Työpaikoilla ne, joiden työpaikka on vakituinen, kilpailevat keskenään muutaman kympin henkilökohtaisista palkanlisistä. Ne loput, jotka tekevät pätkätöitä, kilpailevat tietenkin työpaikoista.

Kilpailu tuottaa työntekijöitä, jotka kiikuttavat työkaverinsa työpaikkakriittiset fb-päivitykset pomolle, ja uskovat vielä tekevänsä oikein. Kilpailu tuottaa työpaikoille kiirettä, sillä nopeus on kilpailuetu. Palkkion saa nopeimmin vastaanotoista suoriutuva hoitaja, ei se, jonka vastaanotolle potilaat mieluiten tulevat. Ministeriöissä laaditaan lakeja, jotka hosumisen vuoksi astuvat voimaan vasta sitten, kun korkein oikeus on tehnyt niihin perustuvan ennakkopäätöksen.

Valtio ja kunnat – joiden molempien pitäisi sekä muodostua kansasta että pitää sen puolia – näyttävät nekin suhtautuvan toisiinsa kuin vihamielisiin kilpailijoihin. Skitsofreeniseksi tilanteen tekee se, että molemmissa vaikuttavat samat ihmiset, jotka itsensä kanssa kamppaillessaan häviävät vääjäämättä ja aina. Ja kansalaiset siinä ohessa, tietenkin. 

Liike-elämään kilpailun luulisi sopivan ja siellähän sitä onkin. Mutta mistä siellä kilpaillaan? Ei suinkaan tuotteiden tai palveluiden laadusta, vaan siitä, miten tuottaa suurimmat voitot omistajien pussiin. Tavarat, niiden tuottajat ja kuluttajat – mikä nujertava sana – ovat vain välttämätön paha rahan matkalla pörssiyhtiöiden kirjanpitoon. 

Surullista kilpailu on silloin, kun sitä käyvät köyhät keskenään. Silloin suomalainen työtön alkaa kuvitella, että syy hänen työttömyyteensä on maahanmuuttajissa, ja köyhä alkaa kuvitella, että syy hänen köyhyytensä löytyy Suomen myöntämästä kehitysavusta. Köyhien keskinäinen vihanpito on tuhoisaa siksi, että sen myötä he menettävät tärkeimmän voimavaransa, mahdollisuuden yhteistyöhön. 

Ei kaikkea kilpailemista minunkaan mielestäni tarvitse lopettaa. Markkinoille se sopii, kunhan kilpaillaan laadulla ja palvelulla. Ja miksei hinnallakin, kunhan sen oikea maksaja ei raada hikipajassa tai tule lajitovereidensa ruhjomaksi kanalassa tai sikalassa. 

Parhaiten kilpailu sopii kuitenkin urheiluun ja muuhun hyödyttömään ajanviettoon, kuten korttipeliin. Eikä kilpailijoiden silloinkaan ole syytä suhtautua asiaansa turhan vakavasti.