Seurasin hiljakkoin keskustelua konekäännöksistä ja käännöskoneista. Mielipiteet saattoi luokitella kolmeen ryhmään: yksien mielestä konekäännökset eivät vielä ole kelvollisia, mutta ehkä kymmenen vuoden kehitystyön jälkeen kenties hyvinkin, toisille ne riittivät mainiosti jo nykyisin ja kolmannet epäilivät koko projektin onnistumisen mahdollisuuksia. Tunnustan, olen kolmasryhmäläinen. Mutta ennen kuin alatte syytellä uusluddiitiksi, kuulkaa perusteeni.

En ole vielä koskaan lukenut konekäännöstä, joka ei olisi täydellisesti kadottanut alkutekstin tyyliä; eikä siinä kyllin – en ole myöskään toistaiseksi kohdannut konekäännöstä, joka olisi täysin ymmärrettävä ilman lukijan hyväntahtoista tulkintaa. Joten en voi muuta kuin päätellä, että käännöskoneisiin tyytyväiset eivät piittaa sen enempää tekstin tyylistä kuin täsmällisestä sisällöstäkään. 

Tyylin häviämisen vielä jotenkin ehkä voisi sulattaa, mutta sisällön hämärtymisen luulisi häiritsevän muitakin kuin pilkunviilaajia. Ja jos ihan totta puhun, niin kyllähän tyylikin mielestäni on aivan oleellinen osa sisältöä; sehän on sanojen sanakirjamerkityksen alle jäävää, paljastavaa ja merkityksiä rikastavaa kommunikaatiohälyä, ruumiinkielen ja äänensävyjen tekstuaalista vastinetta. Väline on viesti – silloinkin kun välineenä yksinkertaisesti on kirjoitettu kieli. 

Ja kieli taas on sillä tavalla epätäsmällisesti rakentunut systeemi, että pohjimmiltaan vain simppeleihin (tosin lukumäärältään astronomisen valtaviin) laskutoimituksiin perustuva kone ei koskaan voi sitä oppia. Tai ”oppia” – eihän sitä oikeaksi oppimiseksi voi sanoa, sillä oikea oppiminen edellyttäisi jonkinlaista ymmärtämistä ja sitä taas on vaikea ajatella ilman jonkinlaista tajuntaa, kenties minuuttakin… ja sitten ollaankin jo fantasian alueella. 

Juuri ymmärtämisen puute on se kivi, johon konekäännökset kompastuvat ajasta ikuisuuteen elleivät koneet tule tietoisiksi. Koneelle voi toki syöttää sanaluetteloita ja kielioppisääntöjäkin, mutta vain ihminen kykenee kontrolloimaan, onko oikeinkirjoitetuissa ja kieliopillisesti moitteettomissa lauseissa järjen hiventäkään. Toistaiseksi koneet sitä paitsi pystyvät vain kirjoittamaan oikein yksittäiset sanat, joten muotokin jää poikkeuksetta hullunkuriseksi. 

Käännöskoneisiin luottamisessa on sitten vielä eräs iso ongelma, jonka ratkaisemattomuus ei ole uutinen kenelläkään. Käsittämätöntä se silti on. Tarkoitan tietenkin tietokoneiden epäluotettavuutta. Mahtavimmatkaan metaforat kesken matkaa selittämättömästi topin tekevistä henkilöautoista sun muista eivät ole muuttaneet ohjelmoijien ja heidän toimeksiantajiensa leväperäisyyttä. 

Kammottava on kuva sellaisesta tulevaisuudesta, jossa eri kieltä puhuvien vuorovaikutus on kaksinkertaisesti epäluotettavien koneiden varassa. Sama kammottavuus sivumennen sanoen sisältyy kuvaan sellaisesta tulevaisuudesta, jossa kaikki kirjallisuus on olemassa vain sähköisessä muodossa. Entä sitten, mitenkäs luet, kun vempain ei toimi? Ja jos mikä on varmaa, niin se, että jossain vaiheessa sähkökirja selittämättömästi simahtaa ja e-kirjasto kaatuu.

Matti Ripatti