Olisikohan aivan mahtavaa olla upporikas? Siis sellainen joka asuisi mielettömässä kartanossa palvelusväen keskellä, ei tekisi koskaan ruokaa, ei siivoaisi, ei nyppisi kukkapenkkiä, ei katsastaisi autoa eikä edes ajaisi sitä. Kävelisi ovista sisään ja ulos aina niin, että joku muu pitäisi ovea auki. Ei kävisi koskaan marketissa ruokaostoksilla ja valitsisi vaatteensa Diorin muotinäytöksistä poiketessaan Pariisin-kaupunkiasunnollaan.

Aloin miettiä rikkaana olemista, kun taannoin luin lehdestä Kimi Räikkösen lahjoittaneen viisi tuhatta euroa Niinistön vaalikampanjaan. Totesin summan olevan melko vähäisen: johan Räikkönen laittaa tuollaisen rahan menemään yhdessä baari-illassa. Voi kuinka hölmö olinkaan! Minulle viiden tonnin baari-ilta olisi käsittämätöntä luksusta, Räikkösen porukoissa yksi samppanjapullo maksaa useampia kymmeniä tuhansia euroja. Mahdotonta ymmärtää keskinkertaisilla keskiluokkaisilla aivoilla.

Joskus nuorempana lohduttauduin ajatuksella, että superrikkaat ovat todennäköisesti onnettomia, vailla suuntaa ja päämäärää harhailevia, psyykenlääkkeiden suurkuluttajia. Mutta nyt isona tiedän, että näin ei ole. Vai tunnetko yhtäkään multimiljonääriä, joka olisi luopunut omaisuudestaan ja mennyt päivätöihin vaikka lukion opettajaksi? En minäkään. Siitä olenkin päätellyt, että miljonäärillä on sittenkin hauskempaa kuin keskituloisella valtion virkamiehellä.

Mutta mitä sitä sitten niillä miljoonillaan tekisi? Kävin taannoin aiheeseen liittyvää Facebook-keskustelua erään tuttavan tuttavan kanssa, ja hänellä oli selvät sävelet. Miljoonaomaisuuden kohdalle sattuessa hän remontoisi ensi töikseen Porin teatterin. Itselleni ei tullut mitään jaloa mieleen. Ajattelin vain merenrantahuvilaa Monacossa ja muutaman sadan neliön kattohuoneistoa Eirassa. Itselleni tietenkin. Ja kun nämä pakolliset menot olisi hoidettu, voisin harkita jotain hyväntekeväisyyskohdetta. Ehkä lahjoittaisin muutaman tonnin Haaviston vaalikampanjaan ja antaisin alati persaukisille ystävilleni ja sukulaisilleni kymppitonnin tai pari.

Loput laittaisin pankkitilille korkoa kasvamaan ja yrittäisin unohtaa koko asian. En jaksaisi tyhjänpäiväistä lätinää muiden rikkaiden kanssa, ympärillä pyörivät liepeilijät raastaisivat hermojani, jatkuva matkustelu kävisi voimille, ostaminen on epäkiinnostavaa ja sijoittamisesta en ymmärrä mitään.

Jos ei olisi pakko nousta ylös aamulla, makaisin sängyssä joka päivä puolille päiville. Jos töitä ei olisi pakko tehdä, en tekisi mitään. Mutta jos ihminen makaa kuukausitolkulla mitään tekemättä, lienee elämä melko ikävää. Mikä pakottaa multimiljonäärin ylös aamuisin? Kun tämän tiedän, voin vielä kerran harkita miljonääriksi ryhtymistä. Siihen saakka jatkan vanhaa rataa.