Ajat ovat ankeita; köyhille, jotka vain köyhtyvät ja keskituloisille, jotka tuntevat köyhtyvänsä. Säästöt pelkäävät pankissa. Naapuriholvissa pöytähopeat ja muut perintökalleudet ovat aivan jäykkänä. Kristallit kilisevät kauhusta. Salkussa mieliala on matalalla. Arvopaperit kokevat joutuneensa kierteeseen, jonka päässä on vain kaksi vaihtoehtoa: feisbuuk tai vessapaperi. Euron puoltajat ja euron vastustajat pelottelevat molemmat suurilla talousvaikeuksilla. Jotkut haluavat Kreikan pysyvän eurossa, toiset haluavat jättää kesäkissan heitteille. Molemmat pelottelevat suurilla talousvaikeuksilla.

Tässä epävarmuuden ilmapiirissä ihminen tarvitsee jotain pysyvää, jotain, joka antaa uskoa tulevaisuuteen. Hän tarvitsee tukipilarin, joka ei horju, kun maailmantalouden voimat nykäisevät maton alta. Uusi hirviölaji, joka ulkoisesti muistuttaa tavallista maassa tavattavaa humanoidia, on päästänyt nämä voimat karkuun, pahat voimat kuin Pandoran lippaassa, eikä saa niitä enää kiinni. - Paljonkos se meikäläistä lohduttaa, jos pörssihai nykäisee lopulta itseltäänkin maton alta. Suomessakin on piru irti, ja kirjoittanut jopa kirjan.

Krekofiilit ovat sitä mieltä, ettemme saa jättää Kreikkaa ilman rahaa. Kreikka on Pyhä Maa. Olemmehan sille velkaa koko eurooppalaisen sivilisaatiomme, koko henkisen perustamme. Kysynpä vaan, mikä on tämän perustan kvaliteetti, kun sille nousseessa rakennelmassa vallitsee pian ainainen pelko siitä, että kuolee vuoteeseensa, koska lähin lääkäri on Istanbulissa? Mitä hyvää Kreikasta muka on tullut, Nana Mouskouria lukuunottamatta? - No, on minulla jääkaapissa retsinaa ja Kalamatan oliiveja. Ja doorilainen pylväs on kiva. Eli on Kreikka antanut jotain kiinteääkin ravintoa Euroopan kulttuurinnälkään.

Oliivit ja retsina muuttuvat mullaksi, mutta mouskouri jää soimaan! Doorilainen pylväs, vaikkei pisautettu suomalainen sitä lyhtypylväästä erotakaan, toistaa itseään länsimaisen kulttuuripiirin joka kolkassa. Rakennustaidehan on kiveksi tullutta musiikkia. Laajemmin tarkasteltuna tämä todistaa sen, että vain taide tarjoaa jotain pysyvää. Musiikki ei tunne rajoja, sen kieltä ei tarvitse opiskella. Se antaa elämään ikuista kauneutta, se tuo lohtua ja iloa.

Kas tässä Kreikan anti koko sivistyneelle maailmalle, myös puhallus henkeä Eurooppa-ruumiiseen: Mikis Theodorakisin musiikki on ihmisille sitä, mitä Maria Farantouri Theodorakisille. Ilon ja lohdun lähde, syvien tunteiden kohde ja tulkki. Sekä tulolähde. Se oli silloin ei niin kauankaan sitten, kun Kastalian lähde Delfoissa vielä toimi ja Pegasos siitti lukemattomia, mutta kilpailukykyisiä varsoja. Silloin, muistatkos, kun ostit viimeksi kreikkalaisen kirjailijan kirjan.

Samalla paikkakunnalla harjoitti muinoin myös Pythia suuren mittakaavan liiketoimintaa. Myyntiartikkeli, ennustus, oli etevästi tuotteistettu. Huomisesta huolestuneille voi myydä vaikka horoskooppeja, kuin pelkureille pyssyjä. Henkilökunta oli huippuluokkaa, asiakaskunta vakaa ja vientikin veti. Kreikka kukoisti. Siinäpä afroditeille ja apolloille historiallista henkistä pääomaa ja valmis liikeidea! Lisää löytyy vaikka millä mitalla vanhoista muistiinpanoista. Kreikkalainen oppi nimittäin kirjoittamaan jo pienenä, siinä iässä, kun suomalainen vasta jokelteli. Suomi on tietysti kauhean vaikea kieli, mutta silti kävisi kateeksi ilman Kanteletarta ja joikulaulua.

Mistä me suomalaiset voisimme rakentaa tukipilarimme? Theodorakisin musiikki ei soi joka toisessakaan kodissa ja Nana Mouskourin lauluja kuuntelee vain pari haudan partaalla hoippuvaa friikkiä. Meihin kansakuntana tehoaa vain tangon taika, ja joihinkin ohuempiin kansankerroksiin lisäksi Kaustisen kansanmusiikki, Savonlinnan ooppera ja Ruisrock.

Mutta mistä meille Nanat ja Mariat? Tangokuninkaalliset tuppaavat olemaan vetisiä klooneja, Värttinä on aikansa pyörinyt, klassisen musiikin tähtitaivaamme loistaa muilla mailla vierahilla. Onko meillä kiintotähtiä, joilla on sekä sanomaa että empaattiselle estraditaiteilijalle välttämätöntä lavasäteilyä?

Onneksi on! On muutama maailman myrskyt kestänyt oikea idoli, joka jakaa meille iloa ja lohtua, joka tulkitsee oikein kansan syvimmät tunteet: Pirkko Mannola, Marion Rung ja Katri Helena! Muusisen antinsa lisäksi he ovat lahjoittaneet muutakin iloa, kuten silmän-. Pirkko Mannola ja Marion Rung ovat aina olleet nättejä, ja pieni nykypyöreys tuo vielä lisää pluspisteitä. Eikä Katri Helenakaan ruma ole ollut, mutta olen ihmetellyt, miten hän voi muuttua vuosi vuodelta yhä kauniimmaksi. Nämä Meidän Tytöt tarvitsevat nyt vain kunnollisen puolivuotisen työskentelyapurahan, jotta he voivat luoda esityksen, joka pudottaa kaikki perssielleen, silmät selällään ja suu ammollaan. Heissä on ainesta suomalaiseksi peruskokoonpanoksi skandinaavisen supertrion Gitte Hænning-Siw Malmkvist-Wenche Myhre tapaan.

Tulevan shoun pitää olla vähän hidassoutuinen ja haikea, ei mitään angloamerikkalaista salamointia. Ei mustapukuista diivaa mustissa kulisseissa à la Juliette Gréco tai jättimäistä rekvisiitta- ja avustajakoneistoa kuten Cherillä, ei aggressiivis-frustroitunutta Motörhead-meteliä. Vaan silleen pientä ja sievää. Hyväätekevää hykerrystä liikutuksen kynelten läpi. Entä jutun sisältö? Itseironian nyt voi ainakin unohtaa. Vaikka sen kestäisikin, ei sitä kukaan ymmärrä. Sen, mitä me haluamme kuulla, laulaa Katri Helena näin: ”Anna mulle aamurusko, anna usko elämään!”

 

Jorma Huusko 1.6.2012